”Onko minussa jokin vika, kun en tunne vihaa?” Näin kysyin Koolta illalla, kun aloimme nukkumaan. Suruun liitetään vihan tunteet, niitä jopa odotetaan tulevaksi. Minä en voi sanoa tunteneeni vihaa- korkeintaan hetkellisiä vihan tuikahduksia. Minusta ne eivät edes ole vihaa vaan pikemminkin voimakasta, ahdistunutta ihmetystä. Vertaisryhmissäkin keskustellaan vihasta ja sen tunteista enkä minä tunnista niitä itsestäni….
Tekijä: Mari
Maailman kaunein ääni
Heräsin aamulla aikaisin, kun Koo lähti töihin. Olen nukkunut taas huonosti; en saa unta iltaisin ja nukun pitkälle aamupäivään.Ja sitten kärsinkin sinnikkäästä päänsärystä.Vaihtoehtoisesti nukun muutaman tunnin, herään aikaisin ja istun nollat taulussa päivän tajuamatta oikein mistään mitään. Mutta yksi asia on ja pysyy, nukkui sitten miten tahansa: väsymys. Makasin sängyssä ja selailin kuvia. Löysin videon…
Paremmat päivät
Viimeiset pari päivää, oikeastaan lähes koko viikko, on ollut hyviä päiviä. Olen nukkunut hyvin, herännyt pirteänä- olo on ollut hyvä ja virkeä. Olen jaksanut tehdä, olla ja elää. Torstaina tein kaalilaatikkoa ja kuvittelin Veeran vierelleni. Kuvittelin, kuinka hän sipsuttaisi varpaillaan viereeni. Kysyisi mitä ruokaa ja kurottautuisi katsomaan. Vastaisin. Pystyin näkemään mielessäni tytön ilmeen; äärimmilleen irvistykseen…
Tarkoitus ilman tarkoitusta
Eräässä Facebookin vertaisryhmässä oli keskustelua tarkoituksesta. Moni ei pysty näkemään lapsen kuolemalla tarkoitusta ja ymmärrän sen täysin. Ei lapsen tarkoitus ole kuolla vaan elää.Rakentaa elämä. Minä henkilökohtaisesti ajattelen Veeran kuoleman tarkoituksen kautta. Se ei ole ainoa oikea tapa vaan minun tapani.Veeran kuolemalla on pakko olla jokin tarkoitus-ajattelen niin koska se helpottaa. Lohduttaa. Surutyön läpikäyminen ja…
Huuto sydämestä
On taas kausi, kun voisi vain nukkua-eilen sain havaita sen nukkumalla pommiin.Puin juostessa, raivoskrabasin umpijäisiä autonikkunoita ja puikkelehdin aamuruuhkassa enkä myöhästynyt, kuin ehkä 5 minuuttia. Pyytelin nolona anteeksi, häpeän myöhästymistä.Loppupeleissä en tainnut edes olla myöhässä. Join aamukahvia sairaalan kahvilassa ja huomasin pienen tytön, suurinpiirtein Veeran ikäisen. Muistelin Veeran vuosia kestänyttä sairastelua, tutkimuksia ja kokeita.Lääkityksiä, seurantoja….
Kummituksia
Eilen Facebook tarjosi minulle muistoa vuoden takaa; teksti, jonka olen kirjoittanut Veeran isälle. Tämä on kirje sinulle, joka tuhosit minun elämäni. Olin jälleen talolla, joka oli joskus kotimme. Tyttäremme koti. Olen seissyt paikalla, jossa tyttäremme sydän löi viimeisen kerran. Pieni elämänhaluinen sydän,jonka sinä pysäytit. Olen nähnyt jäljet, jotka kertovat liian varhain ja liian väärällä tavalla…
Vuosikymmenen ensimmäinen
”Äiti!” Havahduin eilisen päiväunesta ääneen ja tuntui, että sydän pysähtyi hetkeksi.Veera? Ääni toistui ja tajusin sen kuuluvan kodimme läheiseltä leikkikentältä. Vaikka tiedän realiteetit, oli pettymys valtava. Ei se ollut minun Veerani. Ei tietenkään ollut, minun Veeranihan on kuollut. Minun pieni, viaton Veerani.Itku puristi rintaa, tuli valtava ikävä. Siitä on 437 päivää, kun minua on viimeksi…
Vuoden viimeinen päivä
Vuoden 2019 ensimmäisenä aamuna heräsin mutta en noussut. Rehellisesti, en olisi halunnut edes herätä. Jokainen aamu silmien aukaiseminen tarkoitti pettymistä. Paluuta todellisuuteen; pimeään, julmaan ja kylmään todellisuuteen. Tyhjyyteen. Veeraa ei ollut enää. Päivät menivät maatessa, hyvinä päivinä siirryin sängystä sohvalle. Syytin Veeran isää, syytin maailmaa. Ennen kaikkea syytin itseäni. Miksi tein, miksen mennyt, miksen tehnyt….
Se korjaa minkä rikkoo
Surulla on uskomaton voima. Se on saanut minut polvilleni, huutamaan tuskasta.Suru on saanut minut itkemään,kaipaamaan. Kiroamaan elämän epäreiluutta, ihmisen synkkyyttä. Suru on saanut minut voimaanhenkisesti niin pahoin, että olen oksentanut. Suru on repinyt minut palasiksi.Se on saanut tuntemaan fyysistä kipua; veitseniskuina ja suurena painona rinnassa.Suru on lamauttanut tunteet, vienyt terveyden.Elinvoiman.Suru on pakottanut päästämään irti, luopumaan….
Kotimatkalla
Takana viikko pohjoisen ihania ihmisiä, ruokaa ja lunta. Vaikka reissu oli kaikenkaikkiaan mukava ja omalla tavallaan voimaannuttava, oli se myös yllättävän raskas. Kaipasin jo omaan kotiin, rauhaan ja omiin rutiineihin. Ohi ajaessamme katsoin vanhaa kotiamme. Minun ja Veeran kotia. En tiedä asuiko siinä joku. Olikohan Veeran ja hänen pikkuserkkunsa kätkemät aarteet vielä piilossaan kuusen juurella?Ajoimme…