Moneskohan Vain Elämää:n inspiroima teksti tämä on?
No, väliäkö tuolla.
Kuunneltiin Koon kanssa Veskun ja Arjan esittämä ”Joulu piritalossa” ja hiljaisina tuumattiin, kuinka joillekin lapsille kappaleen kaltainen joulu on ihan arkea.
Jäin miettimään kappaletta ja lueskelin siitä käytyjä keskusteluita.
Suurin osa kertoi laulun koskettaneen ja antaneen ajattelun aihetta mutta löytyi myös kommentteja, joissa kyseenalaistettiin esimerkiksi kappaleen joulumieli ja rauha.
Nuo kommentit ovat minun mielestäni hyviä esimerkkejä perisuomalaisesta mallista:
kamalista tai vaikeista asioista ei saisi puhua.
Ehkä niiden asioiden vakavuutta pelätään, ehkä ne pilaavat oman mielen tai ehkä on vaikeaa kohdata oma avuttomuus vaikean asian edessä.
Oli se mitä tahansa niin totuus kuitenkin on, että tätä kappaletta esimerkkinä käyttäen, kaikki lapset eivät herää jouluaattona riisipuuron tuoksuun ja saa hyvän joulun halausta tai syö vatsaansa täyteen joulupöydässä läheisten vierellä ja avaa rakkaudella valittuja lahjoja.
Se on kamalaa, ihan järkyttävän kamalaa, väärin ja epäreilua mutta se on myös totta
eikä se muutu olemalla hiljaa.
”Joulu piritalossa” kouraisi minuakin sydämestä-
haluaisin kerätä jokaikisen lapsen turvaan huumeruiskujen, viinapullojen ja väkivallan seasta.
Haluaisin tarjota kaikille lapsille turvallisen ympäristön kasvaa ja elää sekä antaa mahdollisuuden kokea myös sen oikean joulun.
Sellaisen, jonka jokainen lapsi ansaitsee.
On selvää, etten pysty siihen yksin ja yksilönä mutta ei siihen pysty kukaan tai mikään muukaan jos ongelmista ei puhuta ääneen eikä niitä tuoda esille.
Jokainen kuitenkin voi mielestäni tehdä asialle jotain ja se on loppupeleissä aika helppoakin;
ei suljeta silmiä huolestuttavilta asioilta,
ei vain anneta olla jos jokin jää mietityttämään.
Sillä tavalla ne eivät varmasti ratkea.
Henkilökohtaisella tasolla emme välttämättä pysty ongelmia ratkaisemaan mutta se mitä voimme tehdä, on tuoda asia sellaisten ihmisten tietoon, jotka siihen pystyvät.
Tai jos olemme epävarmoja siitä, onko ongelmaa olemassa mutta meitä huolestuttaa, voimme kertoa huolemme.
Siten itse ongelmaa ei välttämättä pääse edes syntymään.
Mitä aiemmin ongelman riski tai ongelma tulee ammattilaisten tietoon, sitä enemmän on tehtävissä.
Toki huolenpito, reagoiminen ja välittäminen koskee ihan kaikkia ikään katsomatta-
kaikki ovat niitä oikeutettuja kokemaan.
Mutta lapset,
he ovat täysin riippuvaisia aikuisista ja luottavat sekä turvaavat heihin täysin naiivisti.
Eikä suinkaan ongelmat kohdistu vain päihdeperheisiin;
valitettavasti liian moni lapsi kokee kotonaan myös esimerkiksi pelkoa, yksinäisyyttä ja täysin ulkopuolelle jättämistä sekä väkivaltaa monessa sen kamalassa muodossa.
Moni lapsi joutuu pakenemaan kotona kärjistynyttä tilannetta.
Tästä hyvänä esimerkkinä löytyy mm. (VE:stä myöskin) Mariskan ”Nallen joulu”.
Asioille ei voida tehdä mitään jos niistä tiedetä,
eikä niistä voida tietää, jos niistä puhuta.
Puhuminen on yllättävän vaikeaa,
ei uskalleta-
jos nolaan toisen? Nolaan itseni?
Minun mielestäni eräs vanha sanonta on hyvä erityisesti silloin, kun on kyse lapsista;
parempi katsoa kuin katua.
Mitä jos unohtaisimmekin puhumisen uskalluksen.
ja uskaltaisimme vain välittää.
<3
Koskettava ja surullinen, mutta myöskin totta??
Kävi mielessä, pitäisikö lapsille jo alakoulussa opettaa keskustelun taitoa ja myös sitä, että myös niistä ikävistä asioista kannattaa puhua. Meillä suomalaisilla jörriköillä kun se tuntuu olevan vaikeaa.
<3
Niin totta ❤️
Opettajana tämä on esillä joka vuosi. Siinä kun luokassa valmistellaan joulua, tiedostan liian hyvin kuinka parille oppilaalle kuusi on ainoa kuusi jonka näkevät, piparit ainoat piparit jotka maistavat. On paljon oppilaita jotka eivät halua että loma alkaa. Se riipaisee sydämestä aina.
Pieniä tulitikkutyttöjä, jotka katsovat ulkona lämpimiä koteja, surullista
Kannattaa kuitenkin valita avautumisen kohde välillä uudestaan. Yhtä ihmistä ei pitäisi esim. koko perheen kuluttaa liikaa. Perhe, ystävät ja ammattilaiset ovat hyvä kombinaatio, ettei yksi empaattinen pala loppuun.