Muistelin Instagramissa robottivaihetta, jota elin kolme vuotta sitten-
se on vaihe läheisen kuoleman ja hautajaisten välillä.
Se on varmasti jonkinlainen mielen suojamekanismi, tila, jossa järki ottaa vallan;
on niin valtavan paljon hoidettavia, päätettäviä ja järjestettäviä asioita, että on pakko pysyä kasassa.
Tuo vaihe on yhtäaikaa elämäni pimeintä sekä opettavaisinta aikaa.
Olen haudannut paljon ihmisiä elämäni aikana, läheisiä ja ei-niin-läheisiä ja luulin tietäväni suurpiirteisesti mitä hautajaiset pitävät sisällään.
Veeran hautajaisten järjestelyjä aloittaessani tiesin varmaksi kaksi asiaa;
Veeralle tehtäisiin arkku itse ja, että minun kukkalaitteessani ei olisi ruusuja.
Siihen se minun tietämykseni sitten jäikin.
Onneksi minulla oli tukena perheeni sekä ammattitaitoiset hautaus- ja pitopalvelut.
Muistan kuinka hautajaisia ennen kävelin suntion perässä syyspimeällä hautausmaalla, liukastelin jäisillä käytävillä ja palelin tihkusateessa.
Kävimme kahdella paikalla, joista minun piti valita mieleisempi.
Mieleinen paikka haudata oma lapsi?
Ajatus oli älytön, ei sellaista ole.
Mutta niin älytöntä kuin se onkin, niin toinen paikoista todella oli mieleisempi;
lähempänä, valoisampi ja Veera haudattaisiin puun juurelle, kasvot joelle päin.
Kaunis paikka kauniille lapselle.
Hänen vierelleen varasin paikan myös itselleni.
Tuona aikana piti tehdä kauheasti päätöksiä;
millainen kuolinilmoitus, ketä kutsutaan hautajaisiin, mitä musiikkia, millaiset värit ja koristeet.
Hautajaisten suhteen ainoa päivänselvä asia oli Veeran siunaava pappi-
rakas ystäväni, jonka ammattitaitoa kunnioitan valtavasti.
Piti suunnitella arkku, selvittää Veeran tarkka pituus, etsiä arkkuun vuorikangas ja ennenkaikkea käydä katsomassa sen valmistumista.
Vieläkin muistan sen epätodellisen ja pelottavan tunteen kun lähestyin maalia vailla olevaa arkkua,
muistan kuinka järjetöntä oli puhua Veerasta ja arkusta samassa lauseessa.
Lopulta valmis arkku kuljetettiin hautaustoimistoon,
samoin Veeralle arkkuun puettavat yökkärit villasukkineen ja lapasineen, kaulalle ripustettava suojelusenkelikoru ja muut arkkuun mukaan lähtevät.
Hautajaisten käytännönjärjestelyiden lisäksi oli valtavasti papereita, tapaamisia eri viranomaisten kanssa, selvittelyjä ja kauheasti muita asioita, mitä en ikinä ollut kuvitellutkaan joutuvani tekemään.
Kaikki tuo hoitui sillä robottivaiheen automaatiolla joka varmistaa, että kaikki pakolliset ja viralliset asiat tulee hoidettua.
Tunteet antoivat tilaa järjelle.
Oli niin paljon kaikkea ajateltavaa, että kettukarkitkin meinasivat unohtua-
onneksi mummo, äitini, kävi niitä vielä hautajaisia edeltävänä iltana hakemassa.
Hautajaisia edeltävän yön olin ensimmäistä kertaa yksin.
Itkin lähemmäs aamuyötä, pelkäsin tulevaa ja
juuri silloin löytyi ensimmäinen höyhen.
Tiesin, että minä pärjäisin kyllä.
Enkeli kulkee sinun vierellä❤
Olet melkoisesta kaaoksesta selvinnyt.
?
On niin kirkas kuutamo samalla kuin luin uusimman postauksesi. En tiedä, mutta päässä alkoi soimaan Yön biisi ”hän tanssi kanssa enkeleiden” ❤️