Ennen en halunnut yön tulevan koskaan.
Lapsena yö tarkoitti unta-
leikit piti keskeyttää, piti nukkua vaikkei tahtoisi.
Pelkäsin yötä-
sen pimeyttä ja hirviöitä.
Tuntui, että kaikki paha tapahtui aina öisin.
Sitten tuli päivä kun Veera kuoli,
keskellä päivää.
Sinä päivänä pahuus näyttäytyi päivänvalossa.
Nyt haluaisin, että aina olisi yö ja saisin nukkua-
pääsisin uneen.
Unissa Veera tulee aina takaisin.
Yöt eivät ole enää pelottavia, vaan täynnä hetkiä,
joita en hereillä ollessa en koskaan enää saa.
Voin nähdä, voin kuulla ja koskettaa- ei ole surua ja kaipausta.
Hetken aikaa mitään ei puutu.
Aamuisin menetän Veeran aina uudelleen.
Pari päivää sitten näin tytön, ehkä Veeran ikäisen,
pyöräilevän lenkkeilevän äitinsä kanssa.
Aivan, kuten mekin teimme.
Mietin, osaisiko Veera jo ajaa ilman apurattaita?
Osaisi varmasti, jos suostuisi kokeilemaan ja harjoittelemaan.
Siitä taas en ole varma suostuisiko, itsepäinen kun oli.
Näky tuntui sydämessä,
sai itkemään.
Tuli niin kova ikävä.
?
Sydän särkyy ikävästäsi ? Usein mietin itsekseni että onko uni edes unta vai käykö rakkaamme silloin tervehtimässä ja lohduttamassa meitä. Tämä ajatus tuo lohtua.
??
Niin luonnollista kaivata ja nähdä lapsensa saman ikäisissä tytöissä. Kyllä Veera ajaa ilman apurattaita, nauraa onnellisena, silmät sirrillään ja hiukset pyörääilykyprän alta näkyen. <3 Yöt ovat tarkoitettu unelmille ja muisteloille, sinulle ja Veeralle.
??????
<3
<3 Kiitos, että kirjoitat. Kiitos, että myös me saamme tuntea sanojesi kautta tämän pienen enkelin. Ja kaiken sen rakkauden.
Otan osaa kovasti suruusi. Vaikka itselläni ei ole lapsia eikä parisuhdetta. Tunnen silti suurta tuskaa tälläisistä taoauksista.