Vuoden 2019 ensimmäisenä aamuna heräsin mutta en noussut.
Rehellisesti, en olisi halunnut edes herätä.
Jokainen aamu silmien aukaiseminen tarkoitti pettymistä.
Paluuta todellisuuteen;
pimeään, julmaan ja kylmään todellisuuteen.
Tyhjyyteen.
Veeraa ei ollut enää.
Päivät menivät maatessa,
hyvinä päivinä siirryin sängystä sohvalle.
Syytin Veeran isää, syytin maailmaa.
Ennen kaikkea syytin itseäni.
Miksi tein, miksen mennyt, miksen tehnyt.
Jos, jos, jos, jos, jos.
Muistan, kuinka hetkittäin tuntui, että sekoan.
Istuin sohvan reunalla, nojasin otsan käsiini ja rukoilin, että ajatukset pysähtyisivät.
Ajatusten määrä, kipeät kysymykset ja jos- sanojen määrä sai aikaan paniikin.
Aina, kun joku kävi luonani yritin esittää reipasta.
En halunnut huolestuttaa-
kaikilla oli omakin taakka kannettavanaan.
En syönyt, nukuin jos nukuin ja miten sattuu.
En liikkunut.
En halunnut nähdä ketään.
Katselin kuvia, selasin tavaroita.
Itkin ja kaipasin.
Elin omassa maailmassani.
Surussa.
Muistan, kuinka jossain vaiheessa katsoin itseäni peilistä ja yritin tunnistaa kuvajaisen.
Se olin kyllä minä mutta erilaisena;
jotenkin muuttuneena.
Rikottuna.
Hajoamassa koko ajan pienempiin ja pienempiin palasiin.
Tajusin, että palaset olisi kerättävä, kun se oli vielä mahdollista.
Kohta olisi liian myöhäistä-
palaset hajoaisivat sirpaleiksi ja liian pienet sirpaleet olisi mahdoton koota.
Päätin kasata ne.
Päätin kasata itseni.
Tiesin, etten saisi itseäni koskaan ehjäksi-
liian paljon tärkeitä palasia puuttuu.
Mutta niin ehjäksi, kuin olisi mahdollista.
Eheytyminen veisi aikaa ja voimia,
vaatisi sinnikkyyttä ja luottamusta,
toisi itkua ja naurua,
näyttäisi painajaisia ja kauniita, muistoja tulvivia unia,
saisi kokemaan epätoivoa ja tuskaa, mutta
valaisi kuitenkin uskoa tulevaan.
Pikkuhiljaa.
Vuoden 2019 viimeisenä aamuna heräsin ja avasin silmät.
Kuulin, kuinka Koo kolisteli keittiössä.
En halunnut enää sulkea silmiäni,
halusin nähdä mitä päivä toisi tullessaan.
Mitä huominen toisi, mitä tulevaisuus.
Koko elämä.
Suru ja ikävä ei koskaan katoa, eikä kuulukaan mutta minä olen kokoajan vahvempi kantamaan niitä mukanani.
Veera kulkee muistoissa ja sydämessä,
ottaa kanssani jokaisen askeleen.
Auttaa keräämään palasia ja laittamaan ne paikoilleen.
Ja on itse se tärkein palanen.
Iloa, valoa ja rakkautta seuraavalle ja jokaista sitä seuraavalle vuodelle.
Paljon siunausta tulevaan uuteen vuoteen,olet rukouksissani Mari ?
♥️
Toivon sinulle Mari hyvää ja onnellista vuotta 2020 <3
❤️ Kaikkea hyvää sinulle tulevaan uuteen vuoteen!! ❤️
Kuvassa pieni Veera pitää äitiä sormesta tiukasti ja katsoo silmiin sanoen, olen sinun kanssasi aina, tapahtui mitä tahansa.
Kaikkea hyvää toivotan tulevaan vuoteen ❤️
Ihanaa uutta vuotta sinulle Mari. On ollut ihana lukea kertomaasi, välillä itkeä välillä hymyillä. Rakettien noustessa tänään taivaalle muistamme jälleen Veraa siellä ylhäällä jossain.
Onnellinen sinun ja lähimpien puolesta, että jaksoitte ❤️ Veeralle terveisiä sinne toiseen ulottuvuuteen ❤️ Olkoon tuleva aika armollinen ❤️
Sydäntä puristaa hyvällä tavalla ja onnenkyynel vierähtää poskelle, kun luin tekstisi. Varmasti edessä on vielä tuskaisia päiviä ja hetkiä, mutta sinussa on kaikesta lamaannuttavasta kauheudesta huolimatta vahva elämänliekki, joka palaa jo väristen ja vähitellen vahvistuen. Veeran muisto kannattelee sinua läpi elämän, kunnes jonain päivänä tapaatte jälleen Isän luona<3
Ja mitä uusi vuosi tuo tullessaan, kuinka tarinasi jatkuukaan. Mahtavaa, että haluat nähdä seuraavankin luvun:) Toivon sydämestäni sinulle uuteen vuoteen kaikkea hyvää, uskoa, toivoa ja rakkautta<3
❤️❤️
Hyvää Uutta Vuotta 2020.❤️Sekunti kerrallaan, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan. Veera ei unohdu koskaan, suru muuttaa muotoaan. Ja elämä kaikesta kipeydestä huolimatta jatkuu.
❤️
Voimia ❤
En ymmärrä, kuinka jaksat.
Ja ❤ toisaalta taas ymmärrän sydäntäsärkevän kipeästi, että et todellakaan voi muuta, kuin jaksaa. Tyttäresi ja itsesi takia ❤❤❤❤
Elämä jatkuu! Sen on vain jatkuttava.
Voimia. Ja iloa ❤
Elämä jatkuakseen tarvii iloa, onnen pirskahduksia, hymyn pilkettä ❤
Sinulle ❤ ?? lämmin halaus!
Hyvää uutta vuotta ❤️ olen lukenut blogiasi alusta asti, ja itkenyt ja hymyillyt vuoronperään. Päällimmäisenä ajatuksena ollut, kuinka kukaan voi selvitä tällaisesta, itsekkäänä ajatellut, että minä en selviäisi. Mutta niin sinäkin varmasti ajattelit ja silti ihminen on näin vahva kuin sinä. Veera on tullut niin todeksi monille ja itsekin koen, että tunnen hänet kirjoitustesi perusteella. Kuten moni on aiemmin sanonut, olet blogissasi jakanut suruasi, mutta myös iloinnut Veeran elämää. Viha ei ole saanut tilaa, vaikka sitäkin olet varmasti kokenut. Kaikkea hyvää sinulle, Veeralla on varmasti kaikki hyvin ja tapaatte kenties vielä jonain päivänä. Minna
Japanissa on rikkinäisten astioiden korjaamiseen tarkoitettu kintsugi-tekniikka ja filosofia, jossa kullalla korjataan rikkimenneiden astioiden palaset taas takaisin yhteen entistä kauniimmaksi ja kestävämmäksi astiaksi. Muistot Veerasta on se kultainen sauma, joka lopulta yhdistää palaset yhteen. ?