Eilisiltana olin jo nukahtamassa, kun mieleeni iski ajatus:
mitä jos Veera tiesi mitä tulee tapahtumaan?
Mitä jos hänen isänsä on heti siinä koulun pihassa, autoon istuttuaan kertonut, että aikoo tappaa tämän?
Normaali ihmismieli torjuu ajatuksen;
ei, ei kukaan voi tehdä niin.
Ei kukaan ole niin julma.
Eikö?
Ihminen, joka kykenee tähtäämään oman lapsensa päähän, kykenee mihin vain.
Ajatuksen tuoma ahdistus levisi nopeasti koko kehoon ja jälleen tuntui, etten voi hengittää.
Laskin kymmeneen.
Keskityin hengittämään.
Mitä jos Veera tiesi?
Pelkäsi.
Itkien katsoi auton ikkunasta tietäen, ettei pääsisi pois.
Mietti miksi rakas isä aikoi tehdä niin?
Johtuiko se siitä, ettei hän ollut reippaasti pessyt hampaitaan tai siitä, ettei ollut siivonnut huonettaan?
Toivoi, että äiti auttaisi.
Kotipihassa tekisi mitä isä käskee, kiertäisi talon.
Kyyneleet valuen muistaisi leikkejään.
Yrittikö huutaa?
Ehkä ei saanut ääntä tulemaan.
Pelkäsi niin paljon.
Kuuliko eteisessä isän askeleet,
varmistimen naksahduksen?
Miettikö sattuuko se?
Missä äiti on?
Miksi äiti ei auta?
Laskin uudelleen kymmeneen.
Hengitin.
Pikkuhiljaa rauhoituin.
Ajatukset ovat turhia ja ne vain kiduttavat mutta silti niiden täytyy tulla.
Nämä ajatukset ovat kysymyksiä, joihin kellään ei ole vastauksia, joita mieli niin kovasti kaipaa.
Siksi se pyörittää niitä aina uudelleen ja uudelleen.
Mieli pyörittää niitä niin kauan, että se pystyy suhtautumaan niihin neutraalisti.
Aivan, kuten koko Veeran kuolinpäivään.
Mieli on pyörittänyt (ja pyörittää edelleen) sitä maanantaita kuin elokuvaa, työstänyt, käsitellyt ja analysoinut.
Hetki hetkeltä ja kysymys kysymykseltä.
Se on rankkaa ja se käy kipeää mutta sen ansiosta olen jokaisena huomisena vähän vahvempi käsittelemään taas uusia ajatuksia.
Ajatteleminen vaatii rohkeutta;
rohkeutta antaa kaikkien ajatusten tulla, niiden kamalien ja pelottavimpienkin.
Niiden, jotka tekevät kipeää.
Ja vastapainoksi taas rohkeutta ajatella iloisia ja onnellisia asioita, ilman itkupitkästäilosta- asennetta.
Aina puhutaan vahvoista ihmisistä mutta minä toisin esiin heidän rohkeutensa.
Mielen vahvuutta voi harjoitella eri menetelmin mutta rohkeutta ei-
se on jotain joka meissä on sisäänrakennettuna.
Toisilla se on piilossa, toisilla esillä ja käytössä.
Mutta ihan jokaisella se varmasti on.
Rohkeutta jokaisen viikkoon.
Kiitos Mari, sitä me kaikki tarvitaan ? ”Rohkeutta on se, kun pelkää kuollakseen, mutta satuloi silti ratsunsa.” -John Wayne
Tästö kirjoituksestasi tuli mieleen vain yksi asia:
Voi, kuinka viisas voi särkynyt ihminen olla ❤️
Sinulla on upeita ajatuksia. Kiitos kun kerrot niitä meille. Voimia, rohkeutta ja onnenhetkiä sinulle, Mari!
Jotenkin en uskoisi Veeran pelotteluun. Tarkoituksenahan oli tuhota sinun tulevaisuus. (Eikä siinä onnistunut )
Se mitä teki, oli kammottavaa. Ja niin väärin!
Nuo mietteet ja tuntemukset on niin normaalia kun ei varmuutta voi tietää. Mietin itse, pystyikö poliisi tutkinnassaan kertomaan muuta kuin mihin on ammuttu. Samoin kuin ampujan mielentila, on varmaan tutkittu. Eihän nämä tuo Veeraa takaisin, mutta toisi sinulle hieman helpotusta ajatuksiisi. Tuskin isä kertoi Veeralle, mitä aikoi tehdä. Kiitos Mari, sinä vahvistut.
Uskon,että Veera oli onnellinen tyttö loppuun asti,ja hän elää sydämessäsi,sinussa,ikuisesti ???
Menetin esikoiseni samana päivänä kuin julkaisit tämän postauksen. Blogisi lukeminen on antanut minulle paljon lohtua. Kiitos. Olet upea.