Joskus, kun olen yksin, selailen Veeran kuvia.
Silitän poskea.
Muistan, kuinka sileä ja lämmin se oli.
Hymyilen vaikka itken.
Kaunis lapseni.
Tämän viikon terapiaistunnolla kysyin, olenko sekoamassa.
Enhän vain ole menettämässä realiteettejä kun pystyn kuvittelemaan, näkemään ja tuntemaan, Veeran niin vahvasti.
En ole sekoamassa enkä menettämässä todellisuudentajuani.
Muistot ja tunteet vain ovat niin vahvat.
Ne hoitavat ikävää.
Myöhemmin mieleeni iski kysymys.
Katoavatko ne ajan myötä?
Tuleeko päivä, jolloin en enää pysty näkemään Veeraa?
Tuntemaan hänen pientä kättään?
Päivä, jolloin Veerasta tulee vain kaunis muisto-
tyttö, jonka nimi lausutaan arvokkaasti, pienellä varauksella ja ripauksella ikuista kaipausta.
Veera menettää kasvonsa, piirteensä.
Hänestä tulee häilyvä, valoa hehkua hahmo.
En näe enää pientä nenää, en harvahampaita.
En tuikkivia silmiä.
Pelkään sitä päivää.
Se tuntuu siltä, kuin menettäisin Veeran lopullisesti.
Tiedän myös, että sen päivän on tultava.
Se päivä on merkki siitä, että elämä on mennyt eteenpäin.
Minä olen mennyt eteenpäin.
Käytän blogissa ja instagramissa paljon Veeran kuvia-
pieni ja suloinen Veera.
Kaunis lapseni.
Jonain päivänä kuvat loppuvat-
tulee päivä kun olen käyttänyt ne kaikki.
Uusia ei tule enää.
Ajatus tuntui raastavalta.
Ei enää yhtäkään aamulla otettua unikuvaa,
ei meikkikuvaa.
Ei kuvaa uimarannalta eikä unturireissuilta.
Ei kuvia esityksistä, ei hienoista kynsilakkauksista.
Ei Veeran itseottamia maisemakuvia,
ei hänen selfieitään.
Viimeisessä Veerasta otetussa kuvassa hän on nukahtanut sohvalle.
Ihanan veeramaisesti-
kyljellään, käsi posken alla ja kesken kiukkuamisen.
Tinkasimme, koska en antanut sinun kuunnella Lätkäjätkä-Villeä.
Kasvoillasi uhmakas ilme, joka suli unen myötä.
Herättyäsi et enää muistanut koko tinkaa.
Laittaisin kuvan tänne mutta se ei asettelultaan onnistu.
Instagramista sen löytää.
Kauniin lapseni.
”Mitä mulla on se on vain lainaa ja niin sen pitää olla vaan,
jos mä jotain täältä kaipaan, ei se oo tätä maisemaa,
eikä kesäiltoja vaikka ne on muka ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi, jossa viimeisen kerran kiljut riemusta”
Vesterinen Yhtyeineen- Kiljut riemusta
Jokainen solu huutaa vääryyttä, ettei Veeran kuvia tule enempää. On todella raastavaa lukea sinun ajatuksia. Ei ole lohdutuksen sanoja mitä voisin sanoa. Ei mitään millä saisi olosi helpottumaan. Oikeasti sydäntä kivistää ajatus, ylipäänsä lapsen kuolemasta, oma lapsen. Välillä olen miettinyt, kuinka jaksat, kuinka selviät sekoamatta? Ja välillä olen lukenut huolissani tekstejäsi, toivonut ettet ole vaipumassa masennukseen tai sekoamassa.
Vaikka pelkäät, ettet muista tulevaisuudessa Veeraa tai miltä hän näytti, niin en usko sellaisen unohtamisen olevan mahdollista. Veera on osa sinua, Veera on puoliksi sinä. Hän on kasvanut sinussa ja saanut elämän sinusta. Äidin sydän ei unohda. Ei.
Toivottavasti kaikki sukulaiset ja tuttavat kaivavat kuva-arkistonsa Veerasta, jotta saat kaikki mahdolliset kuvat hänestä.
Jaksamista.
Muistot säilyy ikuisesti, mutta jatka elämää❤. Älä anna sairaan ihmisen viedä sinunkin elämää mennessään. Voimia sinulle❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤
Muistot ei katoa, eikä kukaan muu pysty muistamaan Veeraa samoin kuin sinä. Olethan ÄITI hänelle, niin rakastava ja Veerakin sen tietää. Voi luoja kuinka toivoisinkaan, että jaksat eteenpäin. <3
Mukavaa naistenpäivää sinulle urhea, sisukas nainen. Kaikkea hyvää, onnea ja iloa elämääsi!
Huokaus Luojalle puolestasi