Välillä olen tuntenut huonoa omatuntoa ja pientä stressiä siitä, että julkaisujen välille pääsee kertymään välillä pitkäkin aika.
Normaalisti bloggaaja ryhdistäytyisi ja pitäisi parempaa huolta säännöllisestä julkaisutahdista.
Onneksi minä en miellä itseäni bloggaajaksi.
Silloin, kun ystäväni kanssa ideoitiin blogia tein selväksi hänelle ja ennenkaikkea itselleni, että kirjoittaminen tapahtuu minun ehdoillani.
Halusin, että tekstit ovat spontaaneja, syntyvät inspiraatiosta ja ennenkaikkea halusta kirjoittaa juuri sillä hetkellä.
Silloin teksti olisi aidoimmillaan ja saisin välitettyä ajatukseni parhaiten myös mahdollisille lukijoille.
En koskaan istu työpöydän ääreen ja päätä, että nyt kirjoitan.
En myöskään suunnittele tekstejä valmiiksi, eikä niitä tässä aiheessa oikeastaan pystyisikään.
Bloggaajat lähtökohtaisesti kirjoittavat lukijoille-
minä kirjoitan itselleni mutta sallin muiden lukea tekstejäni.
Surupäiväkirjaa kirjoitan hetkessä ja tunteessa.
Pari iltaa sitten seisoin suihkussa, kun ajatus ja ennenkaikkea ymmärrys iski tajuntaan.
Miksi minä olin ollut sen hautajaisissa?
Mitä helvettiä minä oikein ajattelin?!
Ahdistus veti kaksin kerroin, teki mieli oksentaa siihen suihkun lattialle.
Häpesin itseäni.
Miten olin saattanut olla oman lapseni tappajan hautajaisissa?
Vein hänelle kukkalaitteenkin aivan kuin kiitoksena teostaan?
Ahdistus kasvoi hallitsemattomaksi tärinäksi, en pystynyt enää seisomaan.
Istuin polvet koukussa suihkun lattialla, nojasin kylmään seinään ja itkin.
Mitä minun pieni tyttöni ajatteli katsellessaan kuinka äiti vei kukkia miehelle, joka itsekkään julmasti ja niin suunnattoman rumalla tavalla päätti hänen elämänsä? Miehelle, joka teloitti hänet, viattoman 6-vuotiaan lapsen.
Siinä suihkun lattialla täristessäni ajatukset täyttivät pään niin, että se kuhisi kuin ampiaispesä.
En saanut mistään kiinni, en mistään mikä rauhoittaisi.
Viimeisen parin vuoden aikana tutuksi tullut ahdistuksen painava peitto kietoutui taas ympärilleni ja minusta tuntui, että tukehdun.
Hetken toivoinkin sitä-
pääsisin Veeran luo ja voisin pyytää anteeksi.
Ahdistus vie todellisuudentajun hetkeksi;
et ymmärrä missä olet, et kuka olet.
On vain tunne, jota ei edes pysty kuvailemaan.
Se puristaa valtavalla voimalla, tekee kipeää.
Pelottaa.
Se on tunne, vain tunne.
Siinä hetkessä et vain ymmärrä sitä enää.
En tiedä kauanko ahdistuskohtaus loppupeleissä kesti, tuskin kovin kauaa koska uskon, että olohuoneessa ollut Koo olisi havahtunut jos vesi olisi juossut poikkeuksellisen kauan.
Moni on ihmetellyt, kuinka en tunne vihaa.
Kyllä minä tunnen mutta viha ei ole hallitseva tunne-
se tulee lähinnä hetkinä, tuollaisina kohtauksina ja hyvä niin.
Silloin sitä kykenee jollain tapaa hallitsemaan toisin kuin silloin, jos se olisi vallassa kokoajan.
Viha on hyvä apuväline patoutuneiden tunteiden ja ajatusten purkuun mutta muuhun minä en sitä tarvitse.
Se ei anna minulle mitään mutta ottaa sitäkin enemmän.
Jäin miettimään osallistumistani Veeran isän hautajaisiin-
tunne oli palautunut yhtä neutraaliksi, kuin aiemminkin.
Ajatellessani asiaa, en tunne mitään.
Silloin, 24.11.2018, olen ollut niin sekaisin etten ole osannut edes ajatella yhtään mitään.
Olen varmaan jossain tekstissä kuvannutkin, että silloin ajattelin vain heidän kuolleen. Mieli ei kyennyt vielä ottamaan vastaan, että miten ja miksi.
Ihmismieli on muuten suunnattoman kiehtova järjestelmä!
On käsittämätöntä, miten se on kehittynyt suojelemaan meitä silloin, kun kohdatun asian vastaanotto on meille enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
Se syöttää meille suuria asioita palasina, aivan kuin ruokaa pienelle lapselle.
Pikkuhiljaa, pieni pala kerrallaan eikä uutta anneta, ennenkuin edellinen on purtu ja nielty.
Omalla kohdallani tämä tapahtuneen läpikäynti jatkuu vielä tänäkin päivänä;
edelleen otan vastaan niitä pieniä palasia, pureskelen huolella ennenkuin nielen.
Välillä käy niin, että yritän hotkia ja huonosti purtu palanen jää kaihertamaan kurkkuun. Silloin pitää yskiä pala pois ja hidastaa tahtia.
Purra ja jauhaa vielä huolellisemmin.
Ihmismieli on myös uskomaton siinä mielessä, että yksi sellainen vertasi juuri oman lapsensa surman käsittelyä syömiseen.
Sekin on luonnollista.
Käsittämättömiin ja järjenvastaisiinkin asioihin alkaa suhtautumaan neutraalisti, kun niitä käy läpi ja niistä puhuu tarpeeksi.
Omalla kohdallani se on toipumisprosessin suurimmassa roolissa.
Asiat ei voi muuttua jos niistä ei puhu ja niitä vain piilottelee. Asia, oli se sitten mikä tahansa, pysyy muuttumattomana mutta mihinkään se ei katoa.
Se on siellä piilossa, samanlaisena möykkynä millaisena sen sinne laitoitkin.
Ja mielessä se kaihertaa varmasti ihan kokoajan.
Minä olen käsitellyt viimeisen parin vuoden aikana melkoisen monta möykkyä ja vähintään samanlainen on vielä käsiteltävänä.
En piilota niitä ullakolle tai kellariin vaan raahaan niitä säkissä mukanani.
Sopivan tilanteen tullen kaivan aina möykyn esiin, joko käsittelen sen hävöksiin tai nakkaan vähän pienentyneenä takaisin sinne säkkiin.
Säkin paino pienenee kokoajan, välillä enemmän ja välillä vähemmän mutta kokoajan se kevenee.
Aivan, kuten se surun rinkka mistä kirjoitin joskus blogin alkuaikoina.
Nyt on pakko tunnustaa, että naureskelen itselleni tai lähinnä näille minun vertauksilleni.
Ja, että nyt minun on tarkistettava, että kirjoitinko siitä surun rinkasta tänne vai jonnekin muualle.
Tästä on pakko tulla hyvä maanantai.
Iloa kaikkien viikkoon.
Ilon toivotuksia teillekin <3
On taitolaji sanoittaa näin rankka kokemus siten että me lukijatkin ehkä edes vähän ymmärtäisimme miltä sinusta kaikki tuntuu ja miten kaiken koet.
Hautajaiset on tilaisuus sanoa hyvästit kaikelle. Niin hyvälle kuin pahalle. Ehkä osallistuminen eksäsi hautajaisiin vielä joskus osoittautuu kuitenkin juuri oikeaksi teoksi tämän kaiken käsittelyssä. Kaikesta huolimatta.
Onnen hetkiä jokaiseen päivääsi!
?❤️
Keksitkö ihan itse tuntea häpeää tai syyllisyyttä siitä, että menit exäsi hautajaisiin ja hankit jopa kukkalaitteen? Vai oliko kokemasi ahdistuskohtauksen taustalla sittenkin ne muutamat ilkeät, syyttävät kommentit ja epäkunnioittavat kysymykset, joita olet tähänkin blogiisi (mm. tuosta kyseisestä ratkaisustasi) saanut?
Mielestäni sinä perustelit asiaa oikein hyvin jo silloin kauan sitten. Halusit jättää jäähyväiset ja ottaa osaa omaisten suruun. En näe, että hautajaisiin osallistumistasi voidaan mitenkään tulkita niin, että olisit jotenkin siunannut sen hirvittävän teon, minkä sairas ihminen kostonhimossaan suoritti. Ainakin sen perusteella, mitä olen tätä surupäiväkirjaasi seurannut, rakastit Veeraa enemmän kuin taivaalla on tähtiä. Antaisit mitä tahansa, että saisit edes pienen hetken pitää häntä sylissäsi ja kertoa, kuinka tärkeä hän sinulle on.
Kyllä. Ymmärrän, että tuo suihkun lattialle luhistuminen oli vain yksittäinen tunnekuohu, osa surutyötä. Omaa osuvaa kielikuvaasi käyttäen se oli yksi takaisin märehdittäväksi noussut sitkeä lihanpala. Jos se on uudelleen tullakseen, käsittele se kaikessa rauhassa ja nielaise. Tai heitä taas yhä pienempänä siihen säkkiin, jota urheasti raahaat mukanasi.
Niille pahantahtoisille ihmisille, joilla tuntuu olevan aikaa, haluaisin heittää jotain pureskeltavaa:
Kuvitellaanpa, että Terttu kertoo Pirkolle jonkin kipeän salaisuutensa, vannottaen, ettei Pirkko koskaan, ikinä kerro sitä kenellekään. Oletetaan vielä, ettei kyse ole ketään toista millään tavalla vahingoittavasta asiasta, eli suomeksi sanottuna Tertun salaisuus EI ole mikään synti saati rikos. Kumpi naisista on toiminut väärin, kun Tertun Pirkolle uskomaa asiaa revitellään myöhemmin iltapäivälehtien lööpeissä mahdollisimman ikävään sävyyn? Oliko vika Tertussa, kun hän arvioi väärin Pirkon luotettavuuden?
Sanotaanko sille, jonka takataskusta vietiin lompakko, että mitäs säilytit rahojasi noin helpossa paikassa, oma vikasi?