Lueskelin tuossa erästä keskustelua koskien Veeran kuolemaa, siihen johtaneita tekijöitä ja ennenkaikea mielipiteitä siitä, kuka on todellinen syyllinen.
Ex-puolisoni, minä vai yhteiskunta?
Totuus on, että minun ex-puolisoni olisi tarvinnut apua.
Paljon apua ja paljon aiemmin.
Hän oli sairas mutta tavalla, joka ei näkynyt päällepäin.
Hänellä ei ollut ihottumia tai verenvuotoa,
ei kohtauksia.
Sairaus näkyi ainoastaan hänen mielessään, kuvitelmina sekä harhoina ja sitä kautta pitempään seurattuna käytöksessä.
Eli ainoa ihminen, joka olisi voinut nähdä hänen tilansa ja avuntarpeensa vakavuuden, olin tosiasissa minä.
Minä, joka elin hänen vierellään ja joka näki sekä koki kaiken.
Minulla olisi ollut mahdollisesti avain kaikkeen.
Siinä on vain yksi mutta;
se olisi edellyttänyt sen, että ex-puolisoni ei olisi ehtinyt sairastuttaa minuakin.
Jos minulla olisi ollut vielä terve itseluottamus ja -kunnioitus ja jos olisin nähnyt ympärilleni realistisen selvästi, olisin ehkä pystynyt enempään kuin sanomaan satunnaisesti
”sinä tarvitset apua”.
Mutta tuo lause oli kaikki mihin pystyin.
Vastaukseksi sain syytökset ja sairaan ihmisen statuksen.
Minä olin syyllinen, minä kuvittelin kaiken, minä olin sairas.
Minä olin se, joka tarvitsi apua.
Lopulta en pystynyt edes siihen yhteen lauseeseen.
Tässä onkin ongelman ydin.
Ihminen, joka tarvitsi apua ei itse nähnyt sitä.
Hän ei kokenut olevansa sairas vaan kaikki muu hänen ympärillään oli.
Miten sellaista ihmistä auttaa?
Hän ei hakeudu hoitoon oma-aloitteisesti-
ei tietenkään.
Toisaalta tämä on ymmärrettävää;
eihän kukaan terve hakeudu hoitoon.
Ja sitten on yhteiskunta ja sen toimimattomuus-
sitä on niin helppo syyttää.
Mutta ei yhteiskuntakaan voi nähdä päällepäin terveen ihmisen sisälle tai ennustaa asioita.
Jos voisi, ei Suomessa olisi yhtäkään perhesurmaa.
Tai surmaa ylipäätään.
Suomessa ei voida viedä ihmistä hoitoon väkisin ennenkuin vahvat perusteet ovat olemassa;
vaaraksi itselleen tai muille.
Oliko hän?
Ei.
Ja lopulta oli kuitenkin,
mutta vasta silloin, kun oli jo liian myöhäistä.
Tällaisessa tapauksessa syyllisen etsiminen ja tuomitseminen on yhtäaikaa vaikeaa ja helppoa.
Vaikeaksi sen tekee se, että kukaan ei tiedä taustoja tarkkaan;
onko hänen mielensä romuttunut hoidettavalle tasolle jo lapsuudessa vai vasta aikuisena ja mikä on se tekijä, joka kaiken on saanut alulle?
Vaikeaa on myös ylipäätään syyllistää sairasta ihmistä-
eihän hän ole sitä itse valinnut.
On niin monia tekijöitä ja seikkoja.
Mutta toisaalta;
hän oli ainoa, joka päätti tappaa oman lapsensa kostoksi.
Hän veti liipaisimesta.
Syyllisen tuomitseminen on helppoa.
Minua on kritisoitu tapahtuneen jälkeen monilla tavoilla.
On tuotu esille mm. seuraavia asioita;
miksi en ole tehnyt enemmän suojellakseni lastani,
miksi en hakenut apua ajoissa.
Miksi olen lähtenyt pelleilemään lähestymiskiellon kanssa.
Miksi olen tehnyt lapsen sellaisen ihmisen kanssa.
Olen saanut ansioni mukaan, minähän olen pettänyt.
Miten kehtaan hakea huomiota tyttäreni kohtalolla.
Nämä lauseet ovat sanoja ja kirjaimia mutta minua ne ovat satuttaneet.
On niin helppoa olla jälkiviisas ja tietää mikä on oikein toimia.
Nyt, kaiken jälkeen, minäkin osaisin ja tietäisin.
Olen saanut useita yhteydenottoja ihmisiltä, jotka ovat tilanteissa joiden kuvaukset on surullisen tuttuja.
Sydäntäni on kouraissut lukiessani sanoja, jotka palauttavat minut kipeisiin muistoihin ja olen aidosti pahoillani, että joku toinen on siinä tilanteessa.
Siinä helvetissä, josta olen itse paennut.
Parhaani mukaan olen pyrkinyt vastaamaan niihin yhteydenottoihin, yrittänyt auttaa kokemuksella joka minulla on.
Olen kuitenkin aina painottanut, että minulla ei ole oikeita vastauksia eikä ratkaisuja.
Olen muistuttanut, että se mitä tapahtui minulle ei välttämättä tapahdu toiselle mutta ei silti saa tukeutua ajatukseen, etteikö niin voisi tapahtua.
Jollekin tuo voi olla pirujen maalailua seinille mutta minusta se on kokemukseen pohjautuvaa realismia.
Minulle tapahtui se, mitä ei koskaan pitänyt tapahtua.
Mutta se mitä minä voin tehdä on kertoa, kuunnella ja ennenkaikkea ymmärtää.
Jälkimmäisen koen tärkeimpänä, koska kuka tahansa voi kertoa ja kuunnella mutta narsistien / harhaluulohäiriöisten uhreja voi ymmärtää ainoastaan yksi ihminen.
Se, joka on kokenut sen.
Viisaita sanoja
Itse olen elänyt suhteessa, josta löydän samoja asioita, mitä itse olet kokenut. Ennen lopullista eroa,ajattelin, että vaikka henki menisi, niin tämä loppuu. Onneksi niin ei käynyt kellekään läheiselle. Mutta., itselle tuli olo, että ihan sama, jos uhkaukset toteuttaa, mutta sitäkään elämää en kestä. Koskaan ei kuitenkaan uhkaillut lasten henkeä vain minun, vain etten saa lapsia itselleni, jos eroan. Pystyn niin hyvin samaistumaan tuohon tekstiin, miksi ei tehnyt aiemmin jotain tai hakenut apua…Helppo ulkopuolisen sanoa ja helppo olla itse jälkiviisas.
Minun kohdalla kaikki päättyi kuitenkin hyvin, vuosien piinan jälkeen.
Sinulle ei löydy lohduttavia sanoja <3
Olen vilpittömästi pahoillani ja samalla ihmeissäni niistä syytöksistä, mitä sinuun on kohdistunut. Et olisi voinut auttaa enempää, koska ex-miehesi ei kokenut itse olevansa sairas ja näin ollen kyennyt vastaanottamaan apua. Tai näin minä olen kirjoituksesi kautta asian ymmärtänyt. Ihmisellä on loppujen lopuksi itsellään vastuu omasta terveydestään. Toivon edelleen sinulle kaikkea hyvää elämääsi, rakkautta ja hyvää kesää ❤️
Pöyristyttävää lukea, että joku on kohdistanut sinuunkin syytöksiä! Jos ihminen ei itse koe tarvitsevansa apua, on hyvin vaikeaa väkisin auttaa. Kaiken kirjottamasi perusteella pakkohoitokriteerit ei millään olisi täyttynyt hänen kohdallaan. Siinä vaiheessa, kun ilmeni hänen olevan vaaraksi itselleen ja muille, oli jo liian myöhäistä.
On suorastaan ihailtavaa lukea miten viisaasti osaat suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen, olet todella hyvä terapioimaan itse itseäsi. Sen lisäksi uskon, että tämä blogi auttaa muita sairaassa parisuhteessa eläviä.
Toivon sinulle voimia ja valoisaa tulevaisuutta <3
Mari,et olisi voinut tehdä mitän enempää,sairasta ihmistä ei voi läheiset parantaa. Surullinen olo on tyttäresi menetyksen tähden,voimia ja siunausta sinulle pyydän ??
Toivon todella paljon voimia sinulle.
Tällaisten kokemuksien jälkeen sinulla ei todellakaan olisi tarvetta vielä lisäksi kestää tuollaista sairasta kritiikkiä. Jos vain voit, anna näiden väärien kommenttien ja lauseiden mennä korvasta ohi.
Heillä ei ole tietämystä eikä kokemusta tilanteesta, jossa olet ollut.
Nämä sinun kirjoitukset tulevat auttamaan varmasti muita ihmisiä ja näkemään, etteivät ole yksin asian kanssa ja näistä asioista voi nykyään puhua.
Olet hieno ihminen, rohkea ja viisas.
Itse en ehkä osaisi välttämättä samassa tilanteessa toimimaan tavalla, kuten sinä. Nostan hattua sinulle ja ajattelen sinua lämmöllä.
Jatka samaan malliin, mikään mitä nyt teen tämän asian kanssa ei mene hukkaan. Olet avannut tien tabulle, josta vaietaan ja jota hävetään.
Tekee kipeää, nuo sinulle sanotut ikävät ja pahat sanat. Jotenkin sitä aina yllättyy ihmisten julmuudesta ja ajattelemattomuudesta, vaikka tietäähän sen että monenlaista kulkijaa maailmaan mahtuu.
Olen pahoillani Mari noista sinuun täysin turhaan kohdistetuista syytöksistä.
On niin tärkeää, että sinä kerrot tätä tarinaa. Koko tarinaa ja juuri noin kuten kerrot. Kaikkia se ei tietenkään miellytä, mutta siellä vaakakupin toisella puolella on he, joille sanoillasi on suuri merkitys.
Itse toivoisin ihmisten oppivan enemmän kuuntelemaan ja aidosti kuulemaan mitä toinen ihminen kertoo. Ilman tarvetta korjata, tai kertoa omaa mielipidettään siihen väliin. Asettumaan siihen toisen tarinaan ja olemaan läsnä.
Ihanaa kesää sinulle Mari ☀️?
<3
Mari, syy ei todellakaan ole sinun. Uskon että rakastit miestäsi, menitte rakkaudesta naimisiin, teitte rakkaudesta Veeran. Ei kukaan, ei milloinkaan voinut arvata mikä oli tämän rakkauden hinta .Miehesi oli sairas, hänen sairaat epäilyt vain vahvistui vuosien aikana. <3
<3
Totta, ymmärrän joka sanan. Valitettavasti.