Mainitsin jo aiemmin, että pian tulee vuosi Veeran kuolemasta.
Tuo vuosi tuntuu menneen hetkessä, aivan kuin kaikki olisi tapahtunut ihan vasta.
Se kertoo osaltaan siitä sumusta, jossa elin pitkän aikaa.
Järkytys, lamaannus ja suunnaton suru muodostivat sen sumun; pimeän,
sakean ja tiiviin sumun, jossa oli vaikea nähdä eteensä.
Nähdä yhtään mitään; ihmisiä, maailmaa. Valoa.
Nyt, vuosi myöhemmin, se sumu on alkanut hiljalleen hälvetä.
Järkytys on väistynyt ja lamaannus purkautunut.
Suru kuitenkin on ja pysyy ja niin kuuluukin.
Siltä osin koko loppuelämäni kulkee eräänlaisessa sumussa.
Mutta siinä sumussa pystyy näkemään.
On varmasti itsestäänselvyys jos sanon, että kulunut vuosi on muuttanut minua.
Tottakai on, elämältähän meni hetkellisesti tarkoitus.
Löysin uuden tarkoituksen; Veeran tarinan ja kohtalon kertomisen.
Sitä toteuttamalla en vaivu synkimpään epätoivoon.
Jos vaipuisin, pettäisin Veeran.
Sen tarkoituksen toteuttaminen ja siitä kiinni pitäminen on yksi suurimpia voimavarojani.
Jos ajatellaan kuluneen vuoden vaikutusta minuun, on koko ajatusmaailmani muuttunut.
Voisin kirjoittaa, että olen oppinut mikä elämässä on tärkeintä mutta ensinnäkin se on ihan kamalan kliseistä ja toisekseen koen, että olen kyllä aina ymmärtänyt mikä elämässä on tärkeintä.
Mutta kliseisyydestään huolimatta siinä on myös perää.
Olen oppinut, millaisten asioiden suhteen kannattaa oikeasti kantaa huolta ja stressiä ja minkä ei.
Niin kauan, kuin ei ole kyse ihmishengestä ”ei se oikeasti ole niin vaarallista.”
Tämä usein huumorilla heitetty lause on oikeasti aivan totta.
Kaiken voi korjata, jos ei täysin niin jollain tapaa.
Kaiken muun paitsi kuoleman.
Ennen Veeran kuolemaa kaikki lapsiin liittyvät kauheudet saivat minut haukkomaan henkeä; tunsin surua, pahaa oloa ja sääliä heidän puolestaan. Heidän vanhempiensa puolesta.
”Miten ikinä kukaan voi kestää tuollaista, miten tuosta voi selvitä”
Näitä ihmisille tyypillisiä ajatuksia kävin läpi minäkin.
Enää en hauko enkä ajattele niin.
Tiedän, että kaiken sen voi kestää.
Sama toistuu, kun lukee jotain tervettä ihmismieltä järkyttävää ja kuvittelee itsensä tilanteeseen.
Helposti ajattelee, että
”minusta ei ikinä olisi tuohon, minä en ikinä pystyisi tekemään noin”
Tällä tavoin ajattelee helposti niin kauan, kunnes on itse samanlaisessa tilanteessa.
Silloin sitä vaan tekee ja pystyy.
”Eihän tuollaista voi tapahtua”
Näin ajattelin ennen hyvin helposti.
Nykyään ajattelen, että kaikki on mahdollista.
Koska kaikki on.
En oleta enää mitään eikä mikään yllätä minua.
Sitä voisi luulla pessimismiksi mutta ei se sitä ole.
Se on realismia.
Vuosia sitten istuin sohvalla ja katsoin telkkaria.
Vauvaikäinen Veera nukkui lampaantaljallaan vaunuissa.
Katsoin ohjelmaa, jossa vanhemmat valitsivat kuolleelle lapselleen arkkua.
Kaikki se myötäsuru ja sääli tuntui koko kehossa.
Miten kukaan koskaan pystyy valitsemaan oman lapsensa arkkua?
Niin kauhean pientä, eihän noin pieniä arkkuja voi olla olemassakaan.
Ajatus tilanteesta tuntui kertakaikkiaan kauhealta.
Ja mahdottomalta.
Vuosia myöhemmin hypistelin Eurokankaan vaaleanpunaisia kankaita ja valitsin kauniin satiinin.
Se satiini olisi voinut olla 6-vuotiaan prinsessan juhlamekkoa varten mutta tällä satiinilla oli aivan eri käyttötarkoitus.
Se tulisi vuorikankaaksi minun lapseni arkkuun.
Arkkuun, jonka tekivät Veeralle tärkeät ihmiset.
Siihen arkkuun, jonka pohjalle kävin itse asettelemassa lampaantaljan pehmentämään ja lämmittämään Veeran ikiunta.
Sama lampaantalja, joka pehmensi ja lämmitti Veeran unia vauvana vaunuissa.
Olen katsonut, kuinka arkkua on valmistettu.
Olen vastannut kysymyksiin, miten minkäkin haluaisin tehtävän.
Tuntuu ehkä yhtä mahdottomalta, kuin minusta katsellessani arkun valintaa televisiosta mutta siinä hetkessä, tapahtuessaan se oli täysin mahdollista.
Ajatukseni kääntyi jopa niin, että kuka muu sen lampaantaljan laittaisi, kuin minä?
Olinhan minä Veeran äiti.
Minun kuului tehdä se.
Arkun valmistuttua se piti siirtää 5 kilometrin päästä hallilta hautaustoimistolle.
Kukaan lähisuvun miehistä ei siihen kerennyt, joten voin sanoa, että olenpa istunut pakettiautossa yhdessä siskojeni kanssa, kontissa juuri valmistunut arkku.
Minun lapseni arkku.
Minä, siskoni ja transporter.
Kontissa pieni lapsen ruumisarkku.
Luettuna koko tilanne on ihan kuin elokuvasta, täysin absurdia, eikö?
Meille se oli täyttä totta.
Tilanne kääntyi huvittavaksi, eihän sellaiseen kuka tahansa joutunut.
Huumori suojaa mieltä ja vaikka nauroimme tilanteelle, ei se surua vähentänyt.
Oli pakko myös nauraa, että jaksoi.
Tämä arkun kuljetus on loistava esimerkki elämän ja kuoleman kontrastista ja siitä, kuinka kontrastista huolimatta ne vain kuuluvat yhteen.
Kuolema on osa elämää, jokainen sen tulee jonain päivänä kohtaamaan. Toiset ennemmin, toiset myöhemmin.
Minä en enää pelkää kuolemaa enkä mitään siihen liittyvää.
Siitä kaikesta on muodostunut minulle täysin normaalia.
Luonnollista.
Ja ennen kaikkea.
Olen käsitellyt kuoleman yhdellä sen rumimmista muodoista;
lapsi, murha, oma isä.
Se ei ole luonnollista ja varmasti siksi minua ei hätkäytä kovin helposti enää mikään.
Yhdessä asiassa olen muuttunut vuoden aikana eniten.
Valitettavasti se on yksi maailman suurimpia kliseitä ja vaikka en pidä niistä, tässä asiassa minun on vain pakko allekirjoittaa sellainen.
Olen oppinut elämään jokaisen päivän niin, kuin se olisi viimeinen.
Koska se oikeasti voi olla.
Kaikki on mahdollista.
❤
Ihanaa, että olet palannut tänne jakamaan ajatuksiasi. Korjoitustesi lukeminen on voimauttavaa ja ajatuksesi ravistelevat tarkkailemaan oman elämän niitä hölmöjä ajatusmalleja joissa helposti sortuu pitämään asioita itsestäänselvinä. Halauksia lähestyvän vuosipäivän kannattelemiseen ja kiitos rohkeudestasi❤️
❤ Kyyneleet virtasivat tekstiäsi luettuani. Ehkä opin tästä jotain ja elämään erilailla joka päivästä nauttien. Kaikkea hyvää sinulle
❤ Kyyneleet virtasivat tekstiäsi luettuani. Ehkä opin tästä jotain ja elämään erilailla joka päivästä nauttien. Kaikkea hyvää sinulle
Mari kulta, luin nämä lokakuun kirjoitukset kerralla ja nyt on pää kipiä eikä uni taija tulla. Uskomaton olet sinä Mari, mutta sinä olet totta. Nämä sinun kirjoitukset ovat valtavan tärkeitä, monille, jotka havahtuvat ehkä omassa elämässään riittävän ajoissa. Toivon sinulle aitoa ja vahvistavaa rakkautta elämääsi runsaasti, ja paljon voimia tämän surun anatomian tutkimiseen. Myös iloa ja hymyä.
♥️♥️♥️
Tuntuu, ettei ole sanoja. Eikä olekaan. Tämä koskettaa niin paljon. Voin vain toivoa sinulle kaikkea hyvää ja lohdutusta tässä elämässä.
Niin väärin, mä en itsekkään ymmärrä miten joku voi tehdä noin kamalaa lapselleen.. ja varsinkin lapsensa äidille..