Pari päivää sitten palasimme Koon kanssa pohjoisesta;
takana reilun viikon loma kotipaikkani rauhassa, ystävien seurassa ja Lapin luonnon kauneudessa.
Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen.
Loma oli täydellinen;
viikko täynnä lepoa ja naurua.
Iloinen ja onnellinen.
Ja yhtäaikaa suunnattoman raskas.
Menomatkalla katselin ikkunasta Ivalon kylää-
tutut paikat ja maisemat palauttivat hetkiin Veeran kanssa.
Tuossa sitä ja tuossa tätä.
Kaikkialla jotain.
Kylä oli pysynyt ennallaan mutta silti kaikki oli muuttunut.
Mikään ei ollut enää niinkuin ennen.
Ei elämä enkä minä.
Vanhempia halatessani en tuntenut itseäni enää avuttomaksi ja heikoksi lapseksi vaan tunsin voimistuneeni.
Seisoin suorempana.
Kotona katselin keittiön ikkunasta järvelle päin.
Äiti ja isä olivat istuttaneet Veeran muistoksi pihlajan;
ensin luulin, ettei se ole alkanut kasvamaan mutta lähempänä huomasin pienet vihreät lehdet.
Pieni ja sitkas aivan kuten Veera, äitini sanoi.
Veeran pihlaja kasvaa sen lintulaudan vieressä, jonka lintuja Veera aina mummolan keittiön ikkunasta katseli.
Valokuvat lipaston päällä ja piirustukset kehyksissä muistuttivat, kuinka paljon Veeraa kaivattiin.
Katselin tuota kaikkea jotenkin uusin silmin.
Muistojen läsnäolo ei ollut ahdistavaa mutta minusta tuntui, ettei ne olleet minun muistojani.
Ne olivat vanhempieni muistoja.
Ja minusta tuntui, kuin olisin ulkopuolinen niiden keskellä.
Olen tuntenut stressiä ja ahdistusta Veeran hautakivestä.
Häpeääkin, kun minun pienen prinsessani haudalla nökötti edelleen kynttilöiden mustaama väliaikaisristi.
Olin jo varma ettei kiveä löydy vaikka sitä jälleen kerran käytiin potentiaalisista paikoista etsimässä.
Viikon puolivälissä olimme mummoni luona syömässä ja kahvia odotellessa seisoskelin terassilla ja muistelin, kuinka kuumia pihan mustat liuskekivilaatat helteellä olivat kun niillä pienenä juoksenteli.
Siinä samassa tajusin;
siinähän se oli.
Hautakivi.
Pari päivää myöhemmin katselin valmista hautaa, luin nimeä laatasta ja tunsin jonkin päättyneen.
Kaikki oli nyt tehty.
Tuo elämä oli nyt lopullisesti ohi.
Viikko pohjoisessa oli mukava mutta tunsin erityistä iloa, kun kotiinlähtöpäivä koitti.
Kaipasin kotiin.
Seuraavana päivänä olimme Koon kanssa rakennuksella, kun löysin takapihalta höyhenen.
Hymyilin ja päästin sen tuulen mukaan.
Tänne minä kuulun.
Mukavaa
❤❤❤
<3
❤
”Toivon että etsimäsi maailman teiltä sait, että onnen kultakäsi antoi mitä hait..❤️..mut ihmisiä korpimaan sä unohtaa et voi, lapsuus sekä nuoruus aika terässiteet loi. Oot yhä yksi joukosta, oot sitä ainiaan..” Johanna Kurkelan laulun sanoin ?
❤
❤️
Kaunis hautakivi <3
❤
Nyt on aika jatkaa elämää !
ANNA MENNÄ !
Sitä sun tyttäresikin toivoisi ❤??