Minun elämässä on paljon lapsia; jo pelkästään kummilapsia on hyvä liuta.
Se ei haittaa, rakastan lapsia.
Heidän aitoutensa ja puhdas vilpittömyytensä asiassa, kuin asiassa on niin lumoavaa.
Ja niitä lapsia tulee lisää; lähipiirissäni on tällä hetkelläkin useampi odottava äiti.
Se on väkisinkin saanut minut muistelemaan Veeran odotusta ja Veeran vauva-aikaa.
Raskausaika oli helppo lukuunottamatta 9 kuukautta kestänyttä päänsärkyä, synnytys oli vaikea mutta kuten kliseekin kertoo; oli palkinto kaiken sen arvoista.
Ja enemmän.
Veera oli suunnattoman suloinen vauva (aivan, kuten kaikki vauvat ruukaa olla), syntyessään 47 sentin pituinen ja 3,2 kilon painoinen.
Pitkä, musta ja valmiiksi takkuinen tukka.
Muistan kuinka osastolla vain tuijotin muovilaatikossa nukkuvaa, pienen pientä ihmettä.
Se onnen ja rakkauden tunne, sitä on vaikea kuvailla.
Se pakahdutti. Sai kaiken muun katoamaan.
Rakastin sitä lasta ennenkuin edes tunsin häntä.
Olen kiitollinen, että sain oppia tuntemaan.
Vaikkakin vain hetken.
Liian pienen hetken.
Muistan neuvot, ettei lasta saisi opettaa nukahtamaan sylittelyyn.
En välittänyt neuvoista.
Halusin, että Veera nukkuu syliini ja sylissäni.
Pidin häntä siinä.
Ehkä jokin sisälläni aavisti, että se päivä kun hän ei enää tulisi syliini, koittaisi aiemmin kuin osaisin kuvitella.
Pidin häntä lähelläni niin paljon, kuin pystyin.
Muistan kasvojen unenalaiset liikkeet; vuoroin mutristuvan ja hymyilevän suun.
Säpsähdykset.
Pienen nyrkin sormen ympärillä.
Myönnän, että haluaisin kokea tuon kaiken vielä.
Välillä haluan sitä todella paljon.
Yhtäaikaa kuitenkin pelkään.
Pelkään, että jaksaisinko enää kantaa ja synnyttää lasta.
Kestääkö terveyteni raskauden? Olisiko synnytys yhtä vaikea, kuin ensimmäinen?
Vielä enemmän pelkään, että lapsi olisi kuin Veera.
Miten reagoisin, suhtautuisin?
Eniten pelkään juuri sitä, että alkaisin kasvattaa lapsesta uutta Veeraa.
Tiedän kyllä, ettei toista Veeraa voi koskaan tulla.
Veera vain on niin vahvasti osa minua edelleen ja tulee aina olemaan.
Ei mikään korvaa Veeraa eikä pidäkään. Tiedän sen.
Sisälläni jäytää myös se kamala ajatus;
luuleeko Veera, että olen hylännyt hänet, jos minulla olisi uusi lapsi?
Tiedän, ei luule.
Tuo ajatus taitaa vain olla ihan väistämätön.
Veera rakasti vauvoja ja niiden hoitamista.
Toivoi aina pikkusisarusta.
Haluan ajatella, että jos jokin päivä minulla on lapsi niin hänellä on myös sisko. Kertoisin sen hänelle.
Hänellä on sisko, joka pitää huolen, suojelee.
Lohduttaa itkussa, kävelee vierellä ensiaskeleissa.
Vaikka häntä ei näekään, hän on siinä.
Kokoajan.
Rakastaa enemmän kuin taivaalla tähtiä.
Enkelisisko.
?
Rakkautesi Veeraa kohtaan ei takuulla vähene jos saat lapsia lisää. Miksi et antaisi ainutlaatuista rakkauttasi uudelle pienelle ihmisen alulle.
Olisi varmasti pelottava ajatus antautua jälleen niin kokonaisvaltaiselle rakkaudentunteelle – äidinrakkaudelle. Sen edessä on niin nöyrä ja avuton olo.
❤️ Sinulla on kauniita, ihania muistoja tyttärestäsi. Rakkaus häneen ei katoa sinulta koskaan ja toivon sen kannattelevan ja kantavan sinua jatkossakin. ❤️
❤️
Sinulla on valtavasti rakkautta annettavana ja olet hyvä äiti. Ansaitset hyvinkin toisenkin lapsen. Se ei ole Veeralta pois. Teet niin kuin sydän sanoo ❤️
Niin luonnollisia tunteita on aina miettiä esikoisen mielipidettä toisesta vauvasta ja oman rakkauden riittämistä. On tärkeä kuunnella myös enkelisiskon mielipidettä ?.
Sisarukset sopeutuu aina ja uskon, että enkelisisko-Veera olisi erityisen onnellinen uudesta vauvasta. Hän kantaisi varmasti tehtävänsä ylpeänä ja onnellisena.
Ja syvällä sydämessä tiedät, että rakkautta riittää. Jokaiselle lapselle saman verran. Pohjattomasti. Mittaamattomasti ?
Ymmärrän, että mietit… varmaan kuka tahansa sinun sijassasi miettisi samoin. Minäkin. Siitä huolimatta, että minun ensimmäinen, intuitiivinen ajatukseni tästä oli, ettei tuollaista tarvitse edes miettiä. 😀
Pidät lapsista, rakastat heitä. Tapasi kertoa Veerasta ja hänen elämästään paljastaa, että sinun sydämesi on aina sykkinyt lapsen ihmeellisyydelle. Odotuksen, syntymän ja elämän ihmeelle ja lahjalle. Olit ja olet rakastava äiti. Sinulla on elämä edessäsi.
Jos ja kun ajatus uudesta elämästä saa sinutkin elämään, tuntemaan ja rakastamaan, siinä ei voi olla mitään väärää. Uuden ihmistaimen myötä, olipa se biologisesti sinun synnyttämäsi, sijaislapsi tai adoptoitu, rakkautesi Veeraa kohtaan ei vähenisi, ei suinkaan…
Toivoisiko Veera, että lyhistyisit sohvannurkkaan loppuelämäksesi? Antaisit surun ja ikävän imeä sinusta ilon ja energian? Ei. Sinäkin tiedät sen. Veera kysyisi: ”Aiokko sie äiti nukkua koko päivän?” Et sinä aio, ethän?
Hei Mari,
en kykene mitenkään edes kuvittelemaan, kuinka rankkaa psyykkistä työtä selviytymisesi edelleen on. Joudut rakentamaan palasista käsitystä itsestäsi ja elämästäsi uudelleen. Muistan, kun joku asiantuntija sanoi joskus, että jokaisessa ihmisessä on sisäänrakennettu mekanismi selviytymiseen. Ja vaikka selviytymisprosessi olisi pitkä, ja välillä tulee takapakkia niin uskon, että vielä jonain pystyt näkemään tapahtuneen osaksi elämääsi ilman, että se täyttäisi koko elämää tai estäisi nauttimasta uusista hyvistä asioista. Et selvästikään ole alistuja vaan olet ottanut ”aktiivisen toimijan” roolin mm. kirjoittamalla ajatuksiasi ja elämäntarinaasi (olet todellakin saanut kirjoittamisen lahjan!) Ne pienet positiiviset, arkisetkin asiat vievät sinua hitaasti, mutta varmasti eteenpäin. Ja uskallat selvästi hieman jo unelmoidakin? Sinulla on lupa elää ja rakastaa.