Mihin tämä aika oikein menee?
Hitsi vieköön, kohta on lokakuu!
En tiedä onko viime aikoina ollut niin paljon kaikkea vai olenko vain niin väsymyksestä lamaantunut, etten ymmärrä ajankulua.
Viime viikolla vietettiin kuolleiden lasten muistopäivää.
Päivä oli alakuloinen ja haikea-
ei kuitenkaan erityisen tuskainen, kuten edellisvuonna.
Luin paljon tarinoita perheistä, joissa oli jouduttu luopumaan liian aikaisin.
Illalla ajelin rakennukselta kotiin ja Spotifyssa alkoi soimaan Suvi Teräsniskan Iltalauluja- albumi.
Kotipihalla nojasin rattiin ja kuuntelin;
Suvi, Veeran lempiartisti, lauloi samoja lauluja, joita minä lauloin Veeralle.
Hetkeksi palasin niihin iltoihin;
silitin jälleen pientä poskea, siirsin hiuskiehkuran pois silmiltä.
Kuuntelin tuhinaa ja katsoin hennosti nykiviä silmäkulmia ja suupieliä.
Kyyneleet juoksivat puroina poskia pitkin.
Päivät on menneet töissä ja illat rakennuksella.
Pakko tehdä kokoajan jotain, ettei nukahda-
väsymys ei kertakaikkiaan hellitä.
Aamuisin otan kourallisen vitamiineja mutta ne auttavat yhtä paljon, kuin jos imeskelisi marmorikuulia.
Ja ei, en ole raskaana ja hemoglobiinini on hyvä.
Ehkä pitkään pesinyt poskiontelotulehdus on väsyttänyt koko elimistön hetkellisesti.
Pari päivää sitten ystäväni linkkasi minulle todella mielenkiintoisen artikkelin-
olen lukenut ko. artikkelin jo aiemmin mutta epäkunnossa oleva muisti oli tehnyt työnsä, joten luin sen uudelleen ilman toiston tunnetta.
Kyseessä on surututkija Mari Pulkkisen kumoavia väitteitä sisältävä artikkeli.
Pulkkinen on tehnyt väitöskirjan surusta ja nykyään kirjoittaa, luennoi ja kouluttaa kuolemasurusta.
Minusta on ilahduttavaa, että joku ajattelee yhtä ”vääristyneesti” kuin minä!
Vääristyneellä tarkoitan yleisen luulon vastaisesti ajattelemista ja stereotypioista poikkeamista.
Ja ennenkaikkea minua ilahduttaa, että niistä puhutaan ääneen.
Pari esimerkkiä:
Suru päättyy joskus ja surusta voi selvitä tekemällä surutyötä.
Tätä olen varmaan jankuttanut tekstissä toisensa jälkeen, että en käytä surun yhteydessä sanaa ”selvitä”-
kun ei siitä yksinkertaisesti voi selvitä.
Eikä suru pääty.
Se muuttaa muotoaan ja mukautuu osaksi itseä mutta ei se pääty.
Se ei ole työpäivä, joka alkaa kello 8 ja päättyy kello 16.
Työtä se kyllä on mutta päättymätöntä sellaista.
Se on ja pysyy.
Surevaa ei saa häiritä.
On hyvin tyypillistä, että julistetaan ns. sururauha-
se on oikein ja kunnioittavaa mutta ei sulje pois sitä, että apuaan tai läsnäoloaan voi tarjota.
Olen ihan varma, että sureva osaa sanoa milloin haluaa olla yksin.
Mutta sitä ettei halua olla yksin, ei välttämättä osaakaan.
Minulla meni lähes kuukausi ennen kuin uskalsin jäädä edes hetkeksi yksin, vaikka en edes tiennyt mitä pelkäsin.
Ehkä ikävää ja ahdistusta.
Eli tunteita?
Minulla ei ole minkään valtakunnan muistikuvaa siitä miten oikeaoppisesti merkattiin lainaukset ja lähteet, joten jätin ne oikeastaan tekemättä kokonaan.
Kursivoidut kohdat ovat vain vapaasti poimittu artikkelista.
Anteeksipyyntöni artikkelin tehneelle toimittajalle sekä Mari Pulkkiselle mikäli satutte tätä lukemaan.
Eilisiltana havahduin siihen, että keskittymisongelmani ovat pahentuneet;
luin samaa lausetta yhä uudelleen ja uudelleen muistamatta sitä, että olin lukenut lauseen jo, saati ymmärtänyt mitä siinä luki.
Se on turhauttavaa.
Keskustelun seuraaminen on jälleen haastavaa;
minun täytyy pinnistellä, että pysyisin mukana ja ettei ajatus lähde harhailemaan.
En tiedä johtuuko tilanteen vaikeutuminen väsymyksestä, voi olla.
Odottelen seurantakäyntiaikaa psykiatrille ja otan asian esille siellä.
Keskittymisongelmien helpottamisen lisäksi toiveenani olisi alkaa vähentämään lääkitystä-
haluan uskoa, että pärjäisin tunteiden ja olotilojen kanssa jo ilman vaimentavaa lääkitystä.
Ehkä. Tai sitten en.
Pärjään tai en pärjää, sitä ei tiedä kuin kokeilemalla.
Ai niin.
Olen saanut palautteita, joissa toivottiin ja kannustettiin kirjoittamaan ex-puolisoni tavoista olla ja toimia sekä suhteestamme.
Aloitinkin jo mutta se on yllättävän vaikeaa.
Ensinnäkin, muistaminen on vaikeaa.
Toiseksi, en tiedä oikein miten saisin kaiken tiivistettyä ymmärrettäväksi ja inhimillisen mittaiseksi kokonaisuudeksi.
10 vuotta on haastavaa kiteyttää yhteen julkaisuun.
Mutta minä lupaan yrittää.
Äitini kuoli 20v sitten, kaipaan häntä enkä halua lakata kaipaamasta, hän elää minulle aina.
Joku ns. hyväntahtoinen sanoi ” ei kai se enää” kun
6kk kuoleman jälkeen sanoin ikävöiväni äitiä. Siinä ei ollut korville lyönti kaukana. Joku se vaan määrittelee surun ajan.
Rakas Mari, kaipaa Veraa, hän elää sinulle aina, aina!
Sydän särkyy miljooniin palasiin surupäiväkirjan kuvia katsoessa. Olette ajatuksissa. Voimia, niin niin paljon voimia.
❤️❤️Voimia, ei voi muuta sanoa.
Surulla ei ole aikaa eikää määrää,sure rauhassa kun siltä tuntuu Mari ???
<3 <3 <3 Suru muutttaa muotojan. Ja rakkaat elää aina, sydämmessä, ennen kuin tapaamme heitä jossain joskus <3
Oikeasti aika kuluu elävällä nopeaan, liian nopeaan. Itse uskon että se on tarkoitus, elämä jatkuu. Kuten sanoit suru muuttaa vain muotoaan ei katoa. Huomasitko, käytit sanaa ’hitsi vieköön’, näen että olet jo elämässä kiinni. Hyvä.
Voisitko vaihtaa jo nimeä, helpottaisi sinua hyvin paljon ja Meedioomiin yhteyttä ,pitää mennä eteenpäin olet nuori ,siunausta .
Vasta Eilen, Kuulin tästä Ensikertaa Näkövammaisten Liiton Tuottamassa Nuorten Nettiliveradio Nyörissä, jonne oltiin Tarjottu Haastattelu Kanssasi, joka sitten Julkaistiinkin, kuitenkin Varustettuna ”Etukäteisvaroituksella,” ettei ole mikään ”Kevyt” Juttu, kun Kuuntelijoiden/Jutuntekijöiden Joukossa, on niin Monenkirjavaa Kansaa, varmastikin alkaen ihan Lapsikuuntelijoista/Jutuntekijöistä, mutta oli Kuitenkin Syytä Julkaista, kun tämä Aihe, eli Perhesurmat, on Aiheena senverran Taboo-Aihe, kuten myös Nyörissä Ilmaistiin. Lopputulos, on Kuunneltavissa Osoitteessa nkl.fi ja Kyseessä on Nyöri 10/2020. Otan Tietysti myös Osaa Suureen Suruusi ja Toivon Voimia Jatkoelämään ja -Tietysti myös Onnea Tulevaan, Uuteen Kotiin!