Surulla on uskomaton voima.
Se on saanut minut polvilleni,
huutamaan tuskasta.
Suru on saanut minut itkemään,
kaipaamaan.
Kiroamaan elämän epäreiluutta,
ihmisen synkkyyttä.
Suru on saanut minut voimaan
henkisesti niin pahoin,
että olen oksentanut.
Suru on repinyt minut palasiksi.
Se on saanut tuntemaan fyysistä kipua;
veitseniskuina ja suurena painona rinnassa.
Suru on lamauttanut tunteet, vienyt terveyden.
Elinvoiman.
Suru on pakottanut päästämään irti,
luopumaan.
Se vei uskon ihmisiin, elämään.
Uskon hyvyyteen.
Suru muuttaa ihmistä.
Ennen katsoin aina ihmisiä silmiin,
keskustellessa ja kätellessä.
Nykyään käännän herkästi katseeni pois,
silmiin katsominen tuntuu uhkaavalta.
Ahdistavalta.
Se on vastoin entistä minääni,
tiedostan sen ja se ärsyttää.
Hävettää.
Kaupassa jokainen vastaantulija voi olla murhaaja.
En silti pelkää, en pelkää kuolemaa.
Ennen pelkäsin;
kuolema vaani kaikkialla pahana ja pelottavana.
Ei enää-
kuolema vie minut Veeran luo.
Sitten, kun aika on.
Ennen yritin varautua kaikkeen,
mahdottomaankin.
Stressasin itseni melkein hengiltä.
Minulla oli suunnitelma kaikkeen,
olin varautunut kaikkeen;
mikään ei pääsisi yllättämään minua.
Silti jokin pääsi,
ja pahemmilla mahdollisella tavalla.
Enää en suunnittele enkä varaudu tavallista suuremmin.
En stressaa.
Asiat menevät kuitenkin niinkuin ne menevät-
emme voi vaikuttaa kaikkeen vaikka kuinka niin haluaisimme.
Mutta ennenkaikkea suru myös opettanut.
Suru on saanut ajattelemaan eri tavoin,
kasvattanut.
Suru on saanut minut ottamaan kiinni hetkestä,
elämään nyt, ei huomenna.
Olemaan kiitollinen siitä.
Aina on joku, jolla ei ole huomista.
Suru on pysäyttänyt,
saanut ymmärtämään asioiden merkityksen,
löytämään niistä tärkeimmän osan,
tarkoituksen.
Suru on opettanut hyväksymään ja ymmärtämään-
niin elämää, kuin kuolemaakin.
Ja samaan aikaan opettanut, ettei tarvitse hyväksyä ja auttanut ymmärtämään, ettei kaikkea voi ymmärtää.
Suru on opettanut minua luottamaan itseeni,
kunnioittamaan itseäni..
Suru on saanut myöntämään oman heikkouden ja
avuntarpeen.
Epätäydellisyyden.
Suru on opettanut kestämään kaiken sen mihin se myös pakotti;
kaipauksen ja elämän epäreiluuden,
henkisen pahoinvoinnin ja fyysisen kivun,
luopumisen.
Suru on opettanut uskomaan uudelleen ihmisiin,
elämään ja hyvyyteen.
Suru on opettanut, että se korjaa sen, minkä rikkoo.
Sille pitää vain antaa mahdollisuus siihen ottamalla se vastaan juuri sellaisena, kuin se on.
Niin uskomaton voima surulla on.
Niin viisaasti kirjoitat.
Suru on armollinen tunne. Viha repii sisuksia, suru paikkaa ne.
Tosin en ole koskaan kokenut niin rajua surua ja enkä vihaakaan kuin sinä. Vaikka et tekstissäsi vihasta puhukaan, toivon ja uskon että olet senkin tunteen antanut tulla, olla niin kauan kuin se on ja sitten poistua surun tieltä.
Toivon sinulle loppuvuoden päiviin ja kaikkiin ensi vuoden ja loppu elämäsi vuosien päiviin voimia ja rakkautta.
Vaikuttavaa tekstiä mutta myös lohduttavaa. Minä menetin 21 vuotiaan poikani tammikuussa ja suru on suunnaton??
❤
Tekstistä löytyy niin paljo omia ajatuksia. ❤️ Menetin oman poikani 6viikon ikäisenä. Voimia sulle❤️
Hiljakseen eteenpäin…
On niin voimaa antavaa lukea sinun tekstiä Mari, sanotaan, että ihmiselle ei anneta enempää surua kuin se jaksaa kantaa, näin sinunkin tapauksessa. Toivon sinulle Hyvää Uutta Vuotta 2020 ja jokaisena päivänä kun valo viipyy kauemmin horisontissa se myös antaa uskoa tulevaan. <3