Vuosi.
Haluaisin kamalasti kirjoittaa mutta en tiedä mitä.
Tai tiedän.
En vain uskalla, yritän työntää ajatukset pois.
Niiden läpikäyminen sattuu liikaa, tekee pahaa.
Ei haluaisi enää muistaa.
Vuosi sitten tähän aikaan olin toimistolla, töissä.
Vastaanotan viestejä, käskyjä, joita en noudata.
Jos olisin noudattanut, olisiko Veera vielä täällä?
En tiedä. Ehkä. Ehkä ei.
Olisinpa noudattanut; tuntuu kuin se olisi kortti, joka jäi katsomatta.
Kortti, joka olisi muuttanut kaiken.
Mutta ei se ole.
Nyt, kun palaan mielessäni vuoden taaksepäin, miksittely ottaa vallan.
Miksi en luottanut siihen ikävän tunteeseen, joka iski aamulla.
Siihen vahvaan tunteeseen siitä, että minun täytyy hakea Veera.
Se tunne, joka minun piti väkisin työntää pois.
Tunne, joka oli sillä hetkellä ihan järjetön; Veerahan oli koulussa. En voinut hakea Veeraa kesken koulupäivän.
Minä olen kumarrellut yhteiskunnan sanelemia kouluaikoja samaan aikaan, kun ex-mieheni on suunnitellut oman lapsensa tappamista.
Aivan järjetöntä.
Miksi en vain luottanut tunteeseen?
Se oli varmasti sitä kuuluisaa äidin vaistoa.
Jos olisin kuunnellut sitä vaistoa, olisiko Veera vielä täällä?
Olisi. Ei olisi.
Eikä välttämättä olisi moni muukaan.
Kun suljen silmät näen poliisin kasvot.
Katsoin niitä kasvoja muutaman sekunnin mutta se riitti.
Tiesin.
Muistan sen tunteen, mietin vain mitä.
Sen muutaman sekunnin aikana pystyin päättelemään, että uutiset joita poliisi toi eivät olleet hyviä.
Jos Veera tulisi kotiin, hän olisi siinä. Poliisin vierellä.
Ei ollut.
Poliisin ilmeettömät kasvot paljastivat, että uutinen, jota hän toi oli jotain sellaista mitä ei haluaisi viedä kenellekään.
Ja se, että poliisi ylipäätään seisoi siinä, minun keittiössäni.
Minun kotonani.
Henkilökohtaisesti tuodut uutiset ovat lähestulkoon aina huonoja.
Sitten tuli sosiaalityöntekijä ja kaikki oli selvää.
Se oli ohi.
Veera ei tule enää kotiin.
Veeran piti tulla kotiin, Veeran piti tulla kotiin.
Mieleni hoki tuota lausetta kokoajan.
Voi olla, että olen hokenut sitä myös ääneen.
En tiedä.
Tuo lause on ainoa, mitä muistan siitä pimeästä hetkestä.
Se pimeä hetki oli varmaan osa shokkia, en tiedä.
Kuulin äänet mutta en nähnyt mitään.
En muista siitä hetkestä, en kauanko se kesti.
En muista juurikaan niitä ääniä, joitain yksittäisiä sanoja.
En muista mitä tein siinä hetkessä.
Olen juossut, törmäillyt.
Näin minulle on kerrottu.
Tunteja myöhemmin seison isän ja sen saman poliisin kanssa eteisessäni.
Isä puhuu poliisin kanssa.
Muistan, kuinka kysyin miten voin olla näin rauhallinen? Minun lapseni on juuri ammuttu. Rakastinko häntä edes?
Pari tuntia Veeran kuoleman jälkeen olen varmistellut rakkauttani häntä kohtaan.
Miksi ihmeessä? Tyttöhän oli minulle kaikki.
Muistan kuinka poliisi katsoi minuun ja sanoi:
”Hetki sitten sinä olit kaikkea muuta kuin rauhallinen”
Niin.
Sitä minä en muistanut.
Istuin lankoni auton takapenkillä ja katsoin ulos.
Mietin onko Veera siellä.
Halusin nähdä hänet. Ja en halunnut.
Terveyskeskuksen päivystyksessä meitä oltiin vastassa jo pääovella.
Muistan lääkärin, kuinka vaikea tilanne hänellekin oli. Muistan hänen kysyvät sanansa.
”Sinä olet äiti?”
En muista mitä vastasin, vastasinko mitään.
Matkalla lääkärin huoneeseen tuntui, kuin kaikki tuijottaisivat.
Hoitajat, potilaat.
Ja varmaan tuijottivatkin, ei siksi mitä oli tapahtunut vaan siksi, että meitä oli niin paljon.
En muista lääkärin sanoja, en omiani.
En oikeastaan kenenkään.
Muistan vain sen, että mietin onko Veera täällä.
Ruumishuone oli alakerrassa.
Halusin nähdä hänet. Ja en halunnut.
Ihan kuin lääkäri lukenut ajatukseni sillä ainoat hänen sanansa, mitkä muistan, olivat:
”Veera tuodaan tänne. En tiedä onko tuotu jo”
Muistan, kuinka tunsin outoa iloa ajatellessani, että Veera on täällä.
Samassa talossa!
Mutta ilo hävisi nopeasti, kun ajatus jatkui. Niin, samassa talossa.
Mutta ruumishuoneella.
Minun pieni tyttöni.
Illalla oli hiljaista.
Muistan, että aina, kun joku kulki ohitseni, minua koskettiin.
Silitettiin.
Aloin tekemään petiä äidille ja isälle. Äiti yritti estää, kyllä hän tekee.
Tiuskaisin hänelle takaisin.
Halusin tehdä jotain normaalia.
Otin lääkkeet, menin sänkyyn.
Ristin sormet ja rukoilin.
Yritin peittää hysteeristä itkua, puristin sormia niin lujaa, että tärisin.
Rukoilin niin hyvin kuin osasin, vaikka ei rukoiluun oikeaa tapaa ole.
Siinä hetkessä en kuitenkaan voinut ottaa riskiä.
Rukouksen piti mennä perille, koska se oli ainoa mitä enää pystyin tekemään.
Rukoilin, ettei Veera olisi tuntenut mitään.
Pelkoa tai kipua.
Siinä vaiheessa en tiennyt vielä yksityiskohtia, en mitään varmaa.
Tiesin suurpiirteisesti, että Veera on kuollut. Ammuttu.
En tiennyt miten, mihin.
En tiennyt millä, missä.
En tiennyt milloin, miksi.
Oli yksi ainoa asia, minkä tiesin varmaksi.
Se, että Veera ei tulisi enää kotiin.
❤
Tänään kotiimme syttyy kynttilä pienen Veeran merkityksellisen elämän vuoksi. Meille tuntemattomasta pienestä enkeliballerinasta on tullut blogisi kautta niin tutun tuntuinen, hän ansaitsee tulla muistetuksi tänään ja joka ikinen päivä.
❤
En tunne teitä, mutta Veera on useasti mielessä. Löysin sattumalta blogisi ja olen vierittänyt monet kyyneleet puolestanne ♥️ Itkin myös tänään töissä, en vaan voinut sille mitään, sillä olitte mielessäni heti aamusta alkaen. Kerroin pienen Veeran tarinaa monelle työkaverille ja itkettiin yhdessä. Voimia tähän päivään ♥️ En tiedä uskonko jumalaan tai siihen kaikkeen, mutta oon rukoillut ja katsellut taivaalle, pyysin ystävääni ja mummoa etsimään Veeraa ja kertomaan hänelle kuinka rakas hän on. Eikä häntä unohdeta ♥️
❤
Voi Mari, ei ole sanoja mitä sanoisi, on vain suuri suru, joka koskettaa meitä kaikkia ?
Ei ole sellaista viikkoa, ettet olisi mielessä ❤
Veera on pieni Enkeli, joka seuraa meitä kaikkia ?
Mä oon niin pahoillani kaikesta mitä joudut kokee. Veera on jäänyt lähtemättömästi mun sydämeeni. Ehkä siksi, että tunnistan omissa tyttärissäni tuota samaa, mun ex ei ansaitse heidän rakkauttaan. Isä on aina isä. Lapset ovat niin lojaaleja molempia vanhempiaan kohtaan. Säälittävä teko viedä muita mukanaan, vielä säälittävämpi tehdä se omalle lapselleen.
Terkkuja taivas-balleriinalle.
❤️
Täällä palaa kaksi kynttilää. Yksi Veeralle ja toinen siinä vieressä sinulle Mari, lämpöä, kannattelua, valoa ja lohtua tuomaan.
Kirjoitustesi ansiosta Veera on monen lukijan sydämessä joka päivä ja erityisesti tänään, vaikka meillä kaikilla ei ollut iloa häntä tuntea.
Halaus ❤️
Kulunut vuosi on ollut sinulle pitkä matka,
Surua täynnä.
Vaikka kuluisi kymmeniä vuosia, on aika silti niin lyhyt,
etteikö vuosipäivänä
sydän vuotaisi verta…
Voimia sinulle ja läheisillesi Mari ?❤
Minäkin sytytin tänään kynttilän pienelle Veeralle vaikka en häntä tuntenut. Olen lukenut blogiasi alusta saakka ja tuntuu kuin tätä kautta olisi saanut tutustua Veeraan.
Paljon voimia ja halauksia sinulle Mari❤️ Ja terveiset sinne taivaaseen Veera, et tule unohtumaan koskaan❤️
❤️
Täälläkin syttyi kynttilä valoketjuun Veeralle<3 Näen pienen tytön kirmaavan taivaan ilossa ja kauneudessa. Hän on turvassa Taivaan Isän luona.
Sinulle Mari rukoilen siunausta, voimia ja lohdutusta<3
Jumala.
puhalla armosi lempeys ja lohdutus
värisevään siipeen.
Anna tuulesi käydä sen alitse
kohottamaan voimassa jälleen
kirkkaita pilviä kohti.
♥️
Minäkin sytytin kaksi kynttilää, toisen Veeralle ja toisen Veeran äidille. Minä uskon, että tapaatte vielä Veeran kanssa rajan tuolla puolen.
Mari, minä toivon sinulle voimaa jatkaa elämääsi Veera sydämessäsi ja mielessäsi. Sitä Veerakin olisi toivonut. Hienosti olet jaksanutkin jatkaa eteenpäin.
Voimia ja halauksia sinulle Mari ❤ Veera seuraa aina sinua❤ Vaikka en teitä tunne, olette sydämessäni?
Voimia Sinulle Mari ❤❤❤
Tänään myös meidän kotia valaisee kynttilä. Kynttilä tuon pienen, ihanan enkelitytön muistoksi. Veerasi on ollut tänään mielessä aamusta asti.
Kiitos Mari Sinulle, kun kirjoitat. Kiitos, kun annat meille lukijoille palan Veeran, ja sinun, tarinaa. Kirjoituksesi ovat koskettaneet syvältä, vaikka en teitä kumpaakaan ole koskaan tavannut.
Kaikkea hyvää matkallesi, roimasti halauksia ja kilotolkulla voimia.
En voi ymmärtää kuinka suuri suru sinulla on, en tuntea sitä tuskaa ja epätoivoa mitä olet kokenut! Mutta sanojesi kautta saan pienen kosketuksen kokemaasi ja jo tämä tuntuu käsittämättömältä ? Rintaa puristaa ja ahdistaa, ajattelen sinua rukoilemassa illalla kotona, yrittäen ymmärtää miltä siinä hetkessä sinusta on tuntunut. Menetit kaiken ja millä tavalla!
Olet vahvin ihminen mitä tiedän ❤
Mieki sytytin Veeralle kynttilän, ja sulle. Olen niin pahoillani että sie olet joutunu kohtaamaan tämän vääryyden ja sulta vietiin sinun maailman arvokkain asia. Voimia Mari <3 tämä blogi on kaunein asia mitä tästä mustasta maailmasta tänä päivänä voi löytää.
Kynttilän sytytän pienelle Veeralle ❤️ Kovasti voimia sulle Mari ?
Myös meillä palaa tänään kynttilä, Veeralle. Lämpöä ja voimaa sylikaupalla sinulle lähetän ❤️
Näitä sanojasi lukee.. lukee vain eteenpäin, ilman että välillä edes ymmärtää niiden sisältöä.. edes ymmärtää että kirjoitat omasta kokemuksesta, lapsestasi ❤️
Syvä huokaus.. toivon sinulle voimaa!
Tämä on ollut niin sydäntäsärkevää… ? Lukea blogiasi ja katsella näitä kuvia… ? En tunne sinua enkä tuntenut Veeraa, mutta viime kuukausina olette tulleet niin lähelle tämän blogin myötä. Monet, monet itkut olen itkenyt tekstejäsi lukiessa, ja kurkkua on kuristanut puolestasi kun tämä päivä on lähestynyt. Olet joutunut kokemaan jotain aivan käsittämätöntä, musertavaa, epäoikeudenmukaista ja järkyttävää. En löydä sanoja lohduttaakseni sinua tarpeeksi, mutta haluan kertoa, että sinä ja ihana Veera olette lähes päivittäin ajatuksissani! Veera on valloittanut niin monen ihmisen sydämen, vaikka ei enää edes ole täällä ❤️ Sydämeni pohjasta toivon sinulle, Mari, parasta mitä elämä ikinä voikaan vielä antaa!
Voimia sinulle tänään ja huomenna ja joka päivälle tulevaisuuteen.
❤
❤️
Löysin blogiisi taannoin ja luin tekstisi läpi lyhyessä ajassa. Niiden myötä on muodostunut kaunis mielikuva äidistä ja tyttärestä, joiden side on vahva – niin vahva, että se kantaa täältä tuonpuoleiseenkin. Veera elää sinussa, kirjoituksissasi, muistoissasi ja rohkeutesi ansiosta myös meissä tuikituntemattomissa, joihin Veeran elämä on tehnyt vaikutuksen.
Eilen aamulla ajelin töihin kauniissa pakkassäässä. Taivas oli vaaleanpunakirjava enkä voinut olla ajattelematta, että sen oli taiteillut meille ihailtavaksi eräs ihan tietty, taitava tyttönen. Kontrasti surullisen vuosipäivän ja luonnon kauneuden välillä oli suuri, mutta jollain tavalla lohdullinenkin. Valonrippeet ovat yhä olemassa, näkyvissä. Aurinko nousee joka päivä.
En voi sanoin kuvata miten pahoillani olen puolestasi. Menetyksesi määrän voi jokainen vanhempi kuvitella, muttei sitä miltä se tuntuu tai miten ihmeessä kestät sen kantaa. Veera oli onnekas tyttö saadessaan sinut äidikseen, ja päinvastoin. Toivon elämääsi kaikkea hyvää: rohkeutta, voimaa, viisautta, rakkautta, huolenpitoa ja kannattelevia käsiä – sekä säännöllisin väliajoin pieniä, valkoisia höyheniä. <3
Suru suunnaton …..Ostin Annalehden ja siellä oli juttu teidän tragediasta, ei sitä voi käsittää miten lapsen menetyksestä selviää ❤ mutta toivon että sinä selviät ja jaksat jatkaa elämääsi….❤ Hyvää jatkoa sinulle❤?
Mari Kulta ❤
Nyt on vuosi kulunut siitä , kun menetimme Veeran❤ . Meidän Rakkaan lapsenlapsenlapsen , ainoan sellaisen . Veera oli aivan ihana lapsi , aina niin valoisa , iloinen ja auttavainen . Aivan niin kuin sanoin muisto tilaisuudessakin , että Veera oli Enkeli jo eläessään . Siltä se tosiaanki tuntui , hänellä ei juurikaan ollu känkkä ränkkä hetkiä ja hän käyttäytyi muutenkin niin nätisti . Hänelle oli sanat kiitos , anteeksi ja olehyvä , aivan tavallisia jokapäiväiseen sanavarastoon kuuluvia sanoja .
Veera oli niin super Kultainen lapsi…. Ehkä hän oli liian hyvä , tähän pahuutta pullollaan olevaan maailmaan . Aina kun Veera tuli meillä käymään
, hän halasi sekä tullessa että lähtiessä Vaaria että minua . Sanoin aina lähtöhalien yhteydessä Veeralle , että sinä olet vanhan-mummon Rakas❤ ja minä tykkään sinusta . Nyt Veeran kuva on pöydällämme ja joka ilta puhun hänelle , sanon aina että onhan Veera sinulla kaikki hyvin , onhan❤ ja annan suukon kuvalle. Aamulla sanon , että huomenta kulta ❤. Haluan uskoa että Veera katselee meitä sieltä jostain , rajan takaa ja on läsnä kaikissa tärkeissä tapahtumissa . Rakas Mari❤ , sinulle on annettu raskas tie kahlattavaksi . Toivon ja uskon että selviät voittajana . Olethan niinkuin tunturissa kasvava vaivaiskoivu , sitkeä , taivut mutta et katkea ja Veera lähettää voimia äitille sieltä jostain . Lohduttaa äitiä silloin kun ahdistaa ❤❤❤.
<3
Iso halaus <3
Kirjoitat niin kauniisti.
❤️