Mun tavoista käsitellä surua ja näin ihmismielen vastaista tapahtumaa, on kyselty yllättävän paljon, joten ajattelin sitä vähän yrittää sanoittaa.
Veeran kuolema oli shokki, luonnollisesti ja mun ensimmäinen ajatus oli hyvin samanlainen kuin monen seuraajankin;
minä en selviäisi
Tulevaisuuden tai edes seuraavan päivän kuvitteleminen oli mahdotonta-
Veera oli elämäni, joten hänen menetettyäni menetin kaiken.
Niin ajattelin silloin mutta onneksi olin väärässä.
Pari kuukautta ryvin noissa ajatuksissa kunnes eräänä päivänä mieleeni pälkähti ajatus;
tämä on juuri sitä mitä Veeran isä toivoi.
Luovuttamista.
Se olisi hänen voittonsa ja sitä en hänelle enää soisi.
Hän vei minulta kaiken mutta olin vielä elossa,
Veera ei koskaan luovuttanut, joten en minäkään.
Päätin rakentaa elämän ja elää sitä,
yrittää edes.
Yksi ensimmäisiä ja myös tärkeimpiä seikkoja on ollut tapahtuneen sisäistäminen.
Olen selannut läpi kaiken Veeran kuolemaan liittyvän tekstin;
tutkintaraportit, uutisoinnit, suruadressit, kirjeet, kuulustelupöytäkirjat, ruuminavauspöytäkirjan, viestit niiltä ajoilta, Veeran isän viestit.. kaiken.
Jos jokin asia on ollut epäselvä, olen kysynyt-
tyhmiäkin kysymyksiä ja joitakin monta kertaa uudelleen.
Olen rakentanut aikajanaa tapahtumista ja näin keventänyt sietämätöntä tunnetta nimeltä epätietoisuus.
Jos tapahtumissa on epätietoisuuden aukkoja niin mieli pyrkii täyttämään ne aukot tavalla tai toisella-
joko toivolla tai niinkuin minun tapauksessani, raastavilla kauhukuvilla.
Siksi niiden kamalien faktojen ja selkeiden vastausten kerääminen on ollut minulle suunnattoman tärkeää.
Koen, että varsinainen surutyö on päässyt alkuun vasta kun mieli on käsitellyt konkreettisen tapahtuman.
Siinä määrin mihin se kykenee.
On tärkeää hyväksyä rikkinäisyys ja antaa eheytymiselle aikaa.
Muistan, kuinka jonkin aikaa Veeran kuoleman jälkeen minulta kyseltiin olenko palannut töihin ja koska palaan töihin.
Tuli vaikutelma, että nopea töihin paluu olisi tärkeää.
Toisaalta se onkin, sillä se auttaa tarttumaan kiinni arjesta ja elämän jatkumisesta.
Se on yleinen oletus, joka ei palvele kaikkia ja saa surijan herkästi tuntemaan itsensä huonoksi surunsa ja kykenemättömyytensä vuoksi.
Monesti terapiassa sorrun käyttämään muotoa
Veeran kuolemasta on jo 3 vuotta
ja aina terapeuttini korjaa, että
Veeran kuolemasta on vasta 3 vuotta.
Tämäkin johtuu varmasti osaltaan yleisistä oletuksista surun etenemisestä ja sen ”voittamisesta” aivan kuin suru noudattaisi kaikilla samanlaista kaavaa.
Olen aina kuunnellut paljon musiikkia ja nykyään jopa aiempaa enemmän-
mieleni valikoi sanoituksista kohtia, jotka jollain tavalla sopivat kokemuksiini.
Ne voivat olla kokonaisia kappaleita tai yksittäisiä lauseita mutta jokaisella on oma merkityksensä;
ne ovat lohduttaneet, auttaneet ymmärtämään ja toimineet tunteen tulkkina silloin, kun en ole osannut sitä itse sanoittaa.
Jotkin kappaleet vievät hetkiin niin, että pystyn elämään ne muistoissani uudelleen.
Sanoisin, että surun käsittelyssä tärkeää ja kaiken kiteyttävää on se, että antaa sen tulla sellaisena kuin se tulee.
Itkeä silloin kun itkettää,
huutaa kun tuntuu siltä tai olla vain hiljaa.
Juosta, heitellä kiviä järveen tai vaikka haravoida jos siltä tuntuu.
Pitää kuunnella omaa tunnetta ja kunnioittaa sitä-
joskus tunne vaatii ilon hetkiä ja joskus yksinäisyyttä.
Joskus taas jotain niin outoa, ettei se olisi koskaan käynyt mielessäkään.
Suruja ei voi verrata keskenään vaan jokainen tekee surutyötä omalla tavallaan,
pitää vain uskaltaa päästää irti ympärillä olevista oletuksista ja tehdä niin, kuin itselle tuntuu parhaalta ja turvalliselta.
Oikeaa tai väärää tapaa surra ei ole eikä surua pääse karkuun.
Se tulee kyllä, tavalla tai toisella.
Minua lohduttaa lause suru on rakkautta.
Ja varmasti siksi, henkilökohtaisesti minulle tärkein tapa käsitellä surua on puhua ja kertoa Veerasta-
mitä enemmän saan tehdä niin, sitä parempi olo minulla on.
Jokainen kerta kun lausunkaan hänen nimensä, sisälläni tuntuu lämpö, lohtu
ja jokainen hänestä kertova lause saa hänet pysymään hetken luonani.
”Olen oppinut, että suru on vain rakkautta.
Se on kaikki se rakkaus, jonka haluat antaa mutta et voi.
Kaikki se käyttämätön rakkaus kertyy silmäkulmiin,
palaksi kurkkuun ja tyhjään rintakehään.
Suru on vain rakkautta ilman paikkaa mihin mennä”
Jamie Anderson
Mari kulta ❤. Olet niin oikeassa. Suru on rakkautta. Mitä rakkaampi menetyksen kohde on, sitä raskaampi on suru. Äidin ja lapsen valinen rakkaus on puhtainta , aidointa ja pyyteetönta rakkautta. Siksi se surukin on niin äärettömän suurta❤.
”Niin pehmeä on suru,
että on helppo luopua kaikesta,
mitä ei tarvitse.”
??????
Niin hyvin jälleen kirjoitit. Surun kanssa pitää elää, se on paras lääke. Kerroit, että kun Veeran nimen mainitseminen tuo lämmön tunteen. Se on Veera joka sen sinulle antaa, halaamalla tuolta ylhäältä.
❣
Olet noussut syvältä. Jatka matkaa askel kerrallaan, Veeran tähti johdattaa.
<3
Voi Mari ❤️ Tämä surutyösi on aivan käsittämätöntä, hienoa että jaksat tuoda asian esille. Olet loistava kirjoittaja, saisit tästä tehtyä kirjan ja vietyä kustantajalle. Toivon näkeväni ja kuulevani vielä kirjasta enkeliballerina. Sinä jos joku pystyt siihen, kaikki maailman voima sinulle ja pelkkää hyvää jatkoa ❤️
Hei, olen parin päivän aikana lukenut koko blogisi alusta asti. Olen tuntenut valtavia tunteita. Itkenyt. En pysty edes kuvittelemaan kuinka valtavia tunteita sinä olet kokenut tapahtuneen jälkeen.
Olet saanut minut hyvin mietteliääksi liittyen omaan elämääni. Vanhempani erosivat laman aikana 90 luvulla. Ero oli riitaisa ja sitä työstettiin pitkään kotonamme alkoholin avustamana. Työstö päättyi äidin pahoinpitelyyn ja siitä lähti pyörimään lumipallo jossa ei ollut mitään järkeä. Jos oli tapahtumassa ennen sitäkään. Muutamia kuukausia eron jälkeen äitini päätyi kaappaamaan meidät isän luota. Koko tilanne oli kuin toimintaleffan hyvä juoni. Kaappaus jätti minuun syvät arvet. Vuosien varrella olen muutamasti lukenut kaappausuhan alla elävistä lapsista ja kaapattujen lasten vanhemmista jotka kaipaavat omaansa kotiin. Koskaan en ole nähnyt kirjoitettavan aiheesta lapsen silmin. Olen nähnyt äitini syyllisenä traumatisoitumiseeni, hänhän kaappasi. Mutta tiedän myös heidän kaappausta edeltävän puhelun sisällöstä. ”Toivottavasti hyvästelit lapset kunnolla viimeksi, se oli viimeinen kerta kun näit heidät” pelastikohan äiti meidät Veeran kohtalolta? En tiedä, enkä koskaan tule tietämään. Riskit olivat ilmassa, sen tiedän. Sinua haluan kiittää silmieni avaamisesta ja rehellisistä kirjoituksistasi. Kiitos että asiaa käsitellessäni sain sinulta uuden näkökulman. Ehkä äiti tekikin palveluksen vaikka se traumatisoi. Ehkä hän pelasti elämäni.
En tiedä onko kirjoituksessani mitään järkeä. Ajatuksen virtaa. Voiminaja iloa elämään sinulle.