”ISIII”
Lapset juoksivat isän luo ja
jälleennäkemisen onni oli käsinkosketeltavissa.
Isä laskeutui polvilleen ja sulki pienet lapset syliinsä.
Koko hetki huokui rakkautta,
siinä hetkessä kaikki oli oikein.
Seurasin tilannetta pienen matkan päästä, se tuntui siltä kuin sydämeni olisi revitty rinnasta.
Puhkesin itkuun keskellä kauppakäytävää.
Itkin onnea lasten puolesta-
heidän tulostaan ja olemassaolostaan iloittiin.
Heitä oli odotettu-
aivan kuten jokainen jollain tavalla odottaa sitä mikä on itselle kaikki.
Jokaisen lapsen kuuluisi olla vanhemmalleen se kaikki.
Veera ei isälleen ollut.
Sanon näin ensi kertaa ilman, että tunnen huonoa omaatuntoa ilkeästi sanomisesta mutta olen antanut itselleni luvan ajatella, sanoakin, niin.
En sorru syyttelemään tai haukkumaan, sellainen on turhaa.
Mutta enää en puolustele.
En voi puolustella ihmistä, jolle se kaikki ei ollut oma lapsi-
pieni viaton lapsi, jolla oli kaikki edessään.
Ei.
Sille ihmiselle kaikki oli kosto.
Pakenin tyhjään hissiin, nojasin seinään ja itkin.
Hetken ajattelin, että mitä ihmiset ajattelevat mutta en jaksanut välittää.
Minun lapseni ei ollut isälleen kaikki,
teko kertoo sen.
Se teko vei minulta lapseni-
kaikkeni.
Tuo kokemasi maailman kauhein asia menee kyllä ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Missä vaiheessa isän suunnaton rakkaus ja suojeluvaisto omaa lasta kohtaan kääntyi sairaalloisesti näkemään lapsi kuoleman myötä koston välineenä ja vielä raukkamaisesti meni itse perässä. Oliko tässä pidempiaikaista suunnitelmallisuutta, haluan itse ajatella että ei. Ja vaikka hänellä olisikin ollut lähestymiskielto sinua kohtaan, eihän se tarkoita että myös olisi koskenut lasta. Ihmisen täytyy olla todella pahasti psykoottinen kyetäkseen moiseen tekoon. Kaikki vihan tunteesi ovat oikeutettuja. Ainoa lohtu on että elämänsä kuusi vuotta ja vähän päälle Veera sai ainakin sinulta niin paljon rakkautta kuin on mahdollista antaa, ja paljon ihania kokemuksia. Toivon että nuo hyvät muistot kantavat sinua yli synkän virran, vaikka ne eivät tuo Veeraa takaisin eikä mikään tai kukaan voi häntä koskaan korvata. Suurin niistä on Rakkaus…
Halauksia lujasti <3
Hyvä kun sanot, ilman huonoa omatuntoa. Sehän on totuus, raaka ja kylmä sellainen. Voimia totuuden kestämiseen, eteenpäin menemiseen, tunteiden käsittelyyn. Lääkityksen lopettaminen on iso askel, mutta sinä selviät siitä!
Minä en ikinä unohda Veeraa.
Olen lukenut tämän päiväkirjan jo monta kertaa,samoin Insta-julkaisusi,itkenyt ja hymyillyt vuoronperään kuinka kauniisti kerrot Veerasta ja elämästänne. Mainitsit jossain että jotkut ovat ihmetelleet miten voit pitää tällaista blogia mutta itse olen sitä mieltä että jokainen pieni uhri ansaitsee tulla kuulluksi-olen samaa mieltä siitä että vaikeneminen ei auta ketään. Uhreja ovat yhtälailla myös menehtyneen omaiset ja lähipiiri. Toivon elämääsi kaikkea hyvää,paljon rakkautta ja voimia.
Veeran isä ei nähnyt tytärtään vaan tulevan kivun sinulle.
<3
Kenenkään ei pidä puolustella ja ymmärtää sairasta ihmistä, joka voi lopettaa lapsensa elämän. Se on niin käsittämätön teko, ettei ihmisjärki voi ymmärtää.
Itse varmasti surun ohella vihaisin silmittömästi … mutta niihin kumpaankaan tunteeseen ei pidä jäädä – kyllä ne tunteet pitää rehellisesti uskaltaa tuntea viimeistä murua myöten – mutta näillekin tunteille on vain oma aikansa. Sen jälkeen on jatkettava elämää, keskityttävä hyvään. Oltava kiitollinen ja onnellinen niistä ihanista elämäntäyteisistä vuosista, joita sai elää ennen kauheaa tapahtumaa. Ja elämällä tätä päivää, huomista kohti.
On tämä niin kauhea ja lohduton asia, että joka kerta tekstiäsi lukiessa (ja muulloinkin, kun pilkahdatte mielessäni) tuntuu, että sydän pakahtuu.
Laitetaan nyt Veeran suuntaan suukkoja ja lämpimiä ajatuksia ja luvataan, että kyllä hänen äitinsä lupaa nyt nauttia pian alkavasta kesäviikonlopusta, eikö vain <3