Tänään tapahtui se mitä olen pelännyt.
Tuli puhetta lapsista, mm. siitä, että minulla ja Koolla ei ole minkäänlaisia lapsia- ei yhteisiä eikä omia.
Ai, kuka se Veera sitten on?
Viaton kysymys, joka johtui ainoastaan minun siihenastisesta huonosta artikulaatiostani.
Siitä, että puhun Veerasta niin paljon.
Niin paljon, että kuulostaa kuin hän olisi elossa.
Tänään minä häkellyin.
Tuntui, etten osaa puhua enää;
yritin muodostaa sanoja mutta kaikki tuntui vaikeilta lausua.
Varmasti änkytin, kuten aina kun häkellyn.
Tuntui, että sydän halkeaa.
Kuka Veera on?
Täysin tavallinen mutta yhtäaikaa repivän kivulias kysymys.
Veera oli minun tyttäreni.
Oli.
En tiennyt miten olla, hengitys salpautui.
Itketti. En halunnut itkeä.
Pakenin puhelimeen.
Minulta on kysytty Veerasta niin monta kertaa, niin eri tilanteissa ja ajankohtina mutta kertaakaan en ole häkeltynyt.
Olen vastannut niinkuin asia on,
Veera on minun tyttäreni joka menehtyi.
Rehellisesti ja avoimesti.
Vapisematta.
Miksi tuo tänään tuo kysymys keikautti maata jalkojen alla?
Ehkä siksi, että elämä on ollut viime aikoina viimeinkin tavallista.
Olen käynyt töissä, syönyt ja nukkunut.
Elänyt normaalia arkea työn ja kodin väliä seilaten.
Ehkä viime aikoina olen unohtanut mitä minulle on tapahtunut-
unohtanut tuntea tuskaa.
Unohtanut hetkittäin ikävöidä.
Tässä kuussa tulee 1,5 vuotta siitä, kun menetin Veeran.
Puolitoista vuotta siitä päivästä, jonka myötä loppusyksyn viimeinenkin valo himmeni.
Alkoi rankkasade, se kesti viikkoja.
Päivästä toiseen vain satoi.
Siltä minusta tuntui.
Se sade laantui vasta, kun puhdas ja pehmeä lumi satoi maahan.
Se valaisi maan ja samalla taivas värjäytyi vaaleanpunaiseksi.
Se oli päivä, kun Veera laskettiin hautaan.
1,5 vuotta ja edelleen puhun Veerasta niin, että ihmiset luulevat hänen olevan tavallinen lapsi.
Tavallinen elossa oleva lapsi.
Enkö osaa päästää irti?
Yritänkö pitää Veeran muiston sijaan Veeraa itseään elossa?
Alanko kuvittelemaan hänet eloon?
Olenko sekoamassa?
Puheet; kertomukset ja hetket Veeran kanssa tulevat jostain syvältä sydämestä niin helposti.
Ja kun puhun hänestä, ikävä helpottaa hiukkasen.
Tuntuu kuin saisin hänet ihan pieneksi hetkeksi takaisin.
Tänään en lähtenyt Koon mukaan asioille, koska halusin ikävöidä rauhassa.
Itkeä.
Puhua Veeralle.
Kertoa, kuinka paljon kaipaan vaikka en enää joka päivä sanokaan sitä ääneen.
Vaikka en puhu aina ohitse kulkiessani hänen kuvalleen.
Kertoa, kuinka paljon rakastan häntä.
Enemmän, kuin taivaalla on tähtiä.
Ei sinun tarvitsekaan päästää ”irti”. Veera on sinun rakas tyttäresi, vaikkakin nyt taivaan kodissa enkelinä. Puhu Veeran kuvalle, hän kuulee, et ole sekoamassa ja vaikka kuinka joku luulee, että Veera on joku tavallinen lapsi, niin hän varmaan olisikin, mutta sinulle hän on jotain niin erilaista, mitä vain lapsensa menettänyt äiti tuntee.
❤❤❤
Tosi tuskallista teksti,
voi miten ranka menettää omat rakkaat. ?
Arja sanoi sen, mitä mieki ajattelen. ❤️
Veera ON sinun rakas tyttäresi ja sinä OLET hänen rakas äitisi, se ei koskaan muutu <3
❤❤??
Se on kummallinen tunne, tunne haluta olla kahden lapsensa kanssa. Ikävä on niin suuri että se tarvii niin suuren tilan ettei siihen mahdu ko sie ja sinun lapsi. Tiedän. ?
Mun mielestä sun ei todellakaan kuulu edes päästää irti❤️ olisin enemmän huolissani jos nyt eläisit täysin normaalia elämää ilman ikävää ja itkua Veeran perään, Veeran unohtaneena. Silloin olisin enemmän huolissaan.
Tottakai elämän täytyy jatkua, mutta Veeran ei pidä unohtua. Eikä sen mitä hänelle kävi. Eikä sen millainen Veera oli, mitä hän teki, halusi, miten hän nauroi ja puhui ja leikki.
Siksi on tärkeää että pidät tätä blogia ja Veeran muistoa yllä. Kerrot mitä tapahtui. Ehkä siten joku toinen perhesurma voidaan estää. Ehkä joku toinen pelastuu.
?
Suru ja ikävä kulkee omia hallitsemattomia polkujaan, välillä mutkitellen, välillä suoraan, välillä edessä niin suuri este ettei siitä meinaa ylitse päästä ilman apua…mutta eteenpäin on mentävä.
On ihanaa lukea että elämäsi jatkuu ja olet myös onnellinen. Jos olisit pysähtynyt ja lamaantunut, olisi exäsi tehnyt sen mitä vielä ilmeisesti halusi, tuhonnut ja särkenyt sinut täysin. Hän ei ansaitse onnistua kostossaan.
Veera on aina mukana siellä missä sinäkin ja myös meidän muiden ajatuksissa usein. Lähetämme hiljaisia kauniita ajatuksia kauniille nauravalle keijulle kaukaisuuteen tai siihen aivan lähelle sinus ja sinulle paljon voimia edelleen!
https://youtu.be/E_ELjm21dek
Hei!
Joku tuolla edellä kirjoitti näin: ”Siksi on tärkeää että pidät tätä blogia ja Veeran muistoa yllä.”
Itse ajattelen niin, että kaikelle on aikansa, myös tämän blogin ylläpitämiselle. Tämä on tärkeä ja merkittävä blogi, mutta pidät tätä niin kauan kuin hyvältä tuntuu.
Ja Veeran muisto säilyy sydämissämme, ihan meille kaikilla, jotka tätä blogia olemme lukeneet – kuten myös hänen läheisillään ja rakkaillaan. Sitten aikanaan ilman blogiakin <3 <3 <3
❤️
Luin juuri yhdestä kirjasta, et traumat, traumaattiset muistot, tallettuu aivoissa aina muille alueille kuin puhekeskukseen. Ne ei koskaan ole siellä, missä ihminen tuottaa puhetta. Tän tiedon valossa näen tuon sinun vaikeuden yhtäkkiä puhua niin, että olit hetkellisesti kaiken puheen ulkopuolella, etkä löytänyt hetkellisesti tietä takaisin, koska olit järkyttynyt.
Veera elää, vaikka onkin kuollut. Se on paradoksi, mutta pradoksitkin kuuluu elämään. Ei ole kerrassaan mitään väärää tavassasi toimia. Et ole hullu.
Traumoista selviää niistä puhumalla ❤ Onneksi siis voimme puhua ja ilmaista vaikeitakin asioita. Jos ei sanoin, esim. kuvin.
Voi hyvin!