Meri.
Tiedättekö, se on erikoinen juttu.
Merellä ei ole koskaan ollut mitään kytköksiä minun elämääni toisin kuin järvellä, jonka rannassa olen kasvanut ja metsillä, joissa olen leikkinyt tai tuntureilla, joille olen noussut.
Meri on aina ollut vain kaukainen, kiehtova asia jonka äärelle pääsi satunnaisesti.
Silti meri on se, mitä olen koko elämäni rakastanut.
Uskon, että meri on yksi syy miksi olen kiintynyt Kotkaan niin nopeasti.
Voisin tuntikausia vain tuijotella merta, hengittää ilmaa sen ympäriltä.
Se ilma ei ole vain fyysisesti erilaista- se vaikuttaa pään sisällekin.
Välillä, kun ajatukset patoutuvat ja paha olo yritää saada valtaansa, menen meren rantaan.
Istun vain ja hengitän.
Annan kipeiden ajatusten ja muistojen tulla.
Eilen oli kaunis päivä; kirkas ja lämmin.
Istuin laiturilla ja katsoin auringosta välkehtivää merta.
Vesi näytti lämpimältä.
Surussa pahinta on kuoleman lopullisuus-
mitään ei ole enää tehtävissä-
Ei voi yrittää uudelleen tai korjata,
kaikki on vain ohi.
Se on hyvin yksinkertaista mutta ei helppoa.
Ei voi kuulla, ei nähdä.
Ei koskea eikä tuntea.
Niiden ymmärtäminen sattuu ihan hirveästi.
Kumpa saisi vielä kerran nähdä.
Maailman kauneimmat kasvot;
ne muutamat pisamat pienen nykerönenän vierellä.
Sen sydämen muotoisen luomen pienessä leuassa.
Tuikkeen vihreissä silmissä,
joko suurissa ja pyöreissä tai pieniksi viiruiksi siristetyissä.
Kumpa saisi vielä kerran koskea.
Kyykistyä ja halata,
nostaa syliin.
Oikaista hiussuortuvat silmiltä.
Hipaista pienen nykerönenän päätä.
Pyyhkiä unihiekat silmäkulmista.
Kumpa saisi vielä kerran kuulla.
Tuhisevan hengityksen, suloiset aivastukset.
Ne, joiden jälkeen hetken seisoi hievahtamatta paikoillaan ja odotti tulisiko vielä uusi.
Naurun,
sen suloisen hihityksen tai riemastuneen käkätyksen.
Viikonpäivälaulun, jota lauloit eräässä kevätjuhlassa niin suurella tunteella ja suoraan sydämestä.
Tai Pojun kalsarikännit, jonka kertosäkeen kirosanakohdan lausuit kuiskaten, naurua pidättäen ja silmät kielletystä innosta suurina.
Kuulisimpa sen kauneimman kaikista, yhden ainoan sanan.
Äiti.
Kumpa saisi vielä kerran tuntea.
Tuntea sinut sylissäni,
lämpösi ja läsnäolosi.
Tuntea sitä suunnatonta ylpeyttä, kun opit jotain uutta.
Kiukkua, kun olet piirtänyt jonnekin minne ei saisi.
Tuntea sen saman pakahduttavan, mittaamattoman rakkauden tunteen aina kun katsoin sinua.
Veerakin rakasti merta, muistin yhtäkkiä.
Ehkä se on syy miksi meri helpotta oloa;
ehkä Veerakin on siellä.
Sielläkin.
Istuu laiturilla vieressäni,
puhaltelee saippuakuplia tai uittaa varpaita vedessä.
Kirkaisee veden viileydestä.
Jatkoin matkaa.
Oli parempi olla.
Ehkä Veera jatkoi matkaa mukanani?
Hyppeli pari metriä edelläni,
kumartui poimimaan kukkasia.
Pysähtyi yllättäen, hievahtamatta kuunteli ääntä.
Otti kädestäni kiinni ja jatkoimme matkaa.
Aivan kuten ennenkin.
Kuulokkeissa soivan kappaleen kohta jäi mieleeni;
”elämä tää muistuttaa,
kaikki on katoavaa”
Niimpä.
Kaikki muu paitsi rakkaus.
❤❤❤❤
Hei Mari❤️
Olet joskus täällä blogissasi maininnut että jouduit luopumaan ystävistä ex-miehesi takia. Olisi kiva kuulla miten asiat ovat nyt vuosia eron jälkeen, oletko saanut heitä takaisin? Tulivatko vai jäivätkö historiaan? Antoivatko anteeksi? Oliko vaikeaa?
???
Meri on ihana ♥️
?
Meri, se todellakin on sinun ja Veeran juttu. <3