Kesän ensimmäiset puhalluskukat olivat jännittäviä.
Veera puhalsi ensin hyvin varovasti, sitten voimakkaammin.
Pärskähti, kun haituva eksyi nenään.
Hankasi pientä kippuranenää,
kasvoilla oli suloinen irvistys.
Aivasti.
Nauroi hiristen-
se oli pulppuavaa kujellusta, kuin linnulla.
Toivomuksia ei saanut sanoa ääneen tai ne eivät toteutuisi.
Sanoiko Veera joskus?
Veerasta ei koskaan tullut balettitanssijaa.
Veera oli ihan pieni, kun hän kiinnitti huomion balettiin;
kaikki alkoi Anniina Balleriina- lastenohjelmasta.
Sitten siirryttiinkin Youtuben oikeisiin balettivideoihin.
Harjoitteli liikkeitä, esitteli niitä.
Keskittyi paremmin, kuin mihinkään muuhun.
Välillä keksi myös omia liikkeitä ja antoi niille hauskoja nimiä.
Aina en tiennyt oliko kyse oikeasta liikkeestä vai juuri luodusta,
liikkeiden ranskalaisvivahteiset nimet kuulostivat yhtä aidoilta molemmat.
Ei ollut päivääkään etteikö tyttö olisi kotona tanssinut.
Välillä keveästi ja hennosti, varovaisin liikkein.
Kauniisti.
Välillä mentiin vähän lujempaa ja ne koreografiat päättyivätkin usein tömähdykseen.
Aivan kuin Veeran kärrynpyöräharjoitukset.
Niissä oli muutamat vaarallisenkin näköiset laskeutumiset mutta lopulta, sinnikkään harjoittelun jälkeen kärrynpyörä onnistui.
En koskaan unohda sitä ilmettä;
yllättynyttä ja riemastunutta ilmettä, joka kätki myös arastelevan ylpeyden.
Veera oli aina jäntevä, riski pieni tyttö.
Ja suunnattoman ketterä.
Juoksimme usein asuntoamme ympäri-
jahtasin nauravaa ja kiljahtelevaa tyttöä, joka oli huomattavasti nopeampi kuin minä.
Aina kun näytti jäävän alakynteen, tyttö oikaisi ketterästi sohvan yli.
Nauroin aina, että tyttö on kuin pieni eläin.
Jokin söpö apina ehkä.
Siitä Veera ei pitänyt.
Veeran sairastelun aikoihin, kun jouduimme käymään paljon terveyskeskuksessa ja keskussairaalassa, tyttö kertoi haluavansa isona sairaanhoitajaksi.
Ihanat, pelkäävää lasta rauhoittavat, sydämellään työskentelevät sairaanhoitajat tekivät vaikutuksen tyttöön, johon sitä ei niin vain tehty.
Muistan ne korkeat, aina vain nousevat kuumeet, joille kukaan ei keksinyt selitystä.
Kaikki tutkimukset, verikokeet.
Epäilykset.
Veeran silmistä näki nousevan kuumeen heti, ilman mittaamista.
Se oli jännä ominaisuus.
Monesti katsoin Veeran silmiä ja sanoin ääneen, että tytöllä on kyllä kuumetta.
Muistan kerran kun isäni kysyi, että mistäs sie tiiät.
Silmistä, vastasin ja mittasin kuumeen.
Nousussahan se oli.
Muistan ikuisesti ne yöt, jotka valvoin vahtien tytön hengitystä.
Laskien hengityskatkoksen sekunteja ja odotin, että tyttö vetäisi henkeä.
Jokainen kerta pelkäsin, että hän ei tekisi niin.
Kuvasin puhalluskukkia tulevan kotimme pihalla ja mietin, kuinka innoissaan Veera rehevöityneestä voikukkamerestä olisikaan.
Näin mielessäni, kuinka hän tanssisi voikukkien keskellä, hellemekon helmat hulmuten.
Hypähtelisi, sipsuttelisi varpaillaan
Lauleskelisi, juttelisi kukille ja ötököille.
Keijukainen.
En poiminut puhalluskukkaa ja toivonut-
se olisi turhaa.
Tiesin, että minun toiveeni ei toteutuisi.
Sen sijaan annan elämän tuoda minulle sen, mitä sillä on tuotavana.
Uskon, että siellä on jotain hyvääkin.
Ihan toivomattakin.
”Yht’äkkiä on mulla vieras talo,
On vieraat seinät, vieras ovensuu
Ja vaikka joka huoneessa ois valo,
Oon pimeässä kun et sinä tuu
On piha liian iso ilman sua,
On keinu orpona ja allapäin
Kun hetken vielä saisi painautua
Sun kainaloos ja olla sylikkäin
Mutta joku vei sun askeltesi äänet
Ja pesi kaikki sormenjälkes pois
Paitsi sydämestäni ne ovat jääneet
Ja ne aarteitani loppuun asti ois”
Johanna Kurkela – Piha ilman sua
Meidänkin pihassa on nyt noita, puhalluskukkia. Tämän tekstin myötä ne saivat omissa silmissäni nyt aivan uuden merkityksen. Poimin tänään yhden, erityisen suuren ja pyöreän, ja puhallan sen ylös pilviin. Veeralle. Taivaalliseen tanssiin. ❤️❤️
Lähetin sinulle sähköpostin ja haluaisin vain kuulla saitko sen? – Hanna