”Onko minussa jokin vika, kun en tunne vihaa?”
Näin kysyin Koolta illalla, kun aloimme nukkumaan.
Suruun liitetään vihan tunteet, niitä jopa odotetaan tulevaksi.
Minä en voi sanoa tunteneeni vihaa-
korkeintaan hetkellisiä vihan tuikahduksia.
Minusta ne eivät edes ole vihaa vaan pikemminkin voimakasta, ahdistunutta ihmetystä.
Vertaisryhmissäkin keskustellaan vihasta ja sen tunteista enkä minä tunnista niitä itsestäni.
Alkuun jopa kyseenalaistin omaa suruani vihan puuttumisen vuoksi.
Mietin, surenko edes?
Sillä logiikalla en sure vieläkään.
”Ehkä sinä et tunne vihaa koska sitä vihan kohdetta ei ole enää”
Koo pohti. Se oli järkevästi pohdittu.
En ollut ajatellut sitä niin.
Ehkä todella on niin, etten tunne vihaa koska Veeran isä tappoi myös itsensä.
Se minun vihani on sitä, että kaikki hänessä katosi.
Hänen persoonansa, kaikki muistot ja hänen koko olemassaolonsa katosi.
Hän katosi.
Lakkasi olemasta.
Se, että muistamme kuolleita läheisiämme on rakkautta ja välittämistä.
Pidämme heidän muistoaan yllä.
Muistamme heitä, kaipaamme.
Minä en Veeran isää.
Se on minun vihaani.
Jos Veeran isä taas olisi elossa, voisi tunteeni olla erilaiset.
Vihaiset.
Miksi hän tappoi Veeran mutta jätti itsensä henkiin?
Päätti, ettei pienen tytön elämä tarvitse jatkua, mutta lapsenmurhaajan tarvitsisi?
Voin heitellä tällaisia ajatuksia ja ne voisivat päteä todellisuudessakin mutta sitä en tiedä varmaksi.
Veeran isä tappoi tyttärensä vihasta, kostoksi minulle.
Halusi minun kärsivän.
Satuttaa pahimmalla mahdollisella tavalla.
Mutta ymmärsikö hän, etten minä ollut ainoa, jota hän satutti?
Veera oli tärkeä niin monelle.
Hän oli rakas lapsen(+lapsen)lapsi, tätitettävä.
Ystävä ja kaveri.
Veeran isä ei teollaan kohdistanut vihaansa pelkästään minuun vaan kaikkiin heihinkin.
Mutta ennenkaikea hän kohdisti vihansa henkilöön, joka joutui luopumaan koko elämästään vain sen vihan takia.
Ja vasten tahtoaan.
Veeran isä ei kaatanut vihaansa minun niskaani vaikka ehkä luuli niin.
Hän kaatoi sen kaikkien Veeran läheisten niskaan.
Ja ennenkaikkea Veeran niskaan.
Olen sanonut varmaan sata kertaa, että tapahtunut tuntuu niin käsittämättömältä.
Arvatkaa mitä?
Se tuntuu siltä edelleen.
Vielä tänäkin päivänä sitä ihmettelee, että eihän tällaista voi tapahtua.
Ei oikeassa elämässä.
Ei tavallisille ihmisille.
Eilen olin kaupassa ja katsoin ihmisiä.
Minun teki mieli huutaa;
TAJUATTEKO TE, ETTÄ MINUN LAPSENI ON AMMUTTU.
En tiedä miksi.
Miksi haluaisin kertoa asiasta tuntemattomille ihmisille keskellä Prismaa?
Muutenkin minulla on valtava tarve kertoa Veerasta.
Välillä pelkään, että ahdistan muita ihmisiä puhumalla hänestä jatkuvalla syötöllä.
Pelkään, ettei minua jakseta kuunnella.
Pelkään, että olen rasittava, käyn taakaksi.
Välillä tuntuu, että kaikki muut menevät eteenpäin, maailma pyörii.
Kaikki elävät tavallista elämää.
Kaikki muut paitsi minä.
Tuntuu, että kaikki muut toteuttavat haaveitaan, elävät elämäänsä ja unelmiansa.
Mutta minun lapseni on edelleen ammuttu.
Kuollut.
Se asia ei muutu koskaan.
Se on päivän ensimmäinen ja viimeinen ajatus.
Perjantaina oli paha olla.
Itkin.
On niin kova ikävä.
?❤❤❤?
?
❤️❤️
”Perjantaina oli paha olla.. Itkit”.. Mietin lukiessani, mitä sinun pahaolosi on. Miltä se sydämessäsi tuntuu? Miten oppia elämään ja hengittämään uudelleen?
Kirjoituksesi toi uusia näkökulmia taas.. teko kosketti myös muita ihmisiä, ja repi heidän sydämet auki. Miten sinä jaksat hengittää? Mietin usein.. onneksi hengitys on automaatista.
Pohdin myös usein Veeran isän vanhempia? Tulevatko he joskus teksteihisi?
Myös minä mietin Veeran isän vanhempia, sisaruksia ja sitä olivatko he Veeran hautajaisissa.
Mietin, kun kerran sanoit, että Veeran isä lakkasi olemasta sinulle, etkä halua hukata energiaa tuntemaan mitään häntä kohtaan. Mahdatko siis alitajuntaisesti torjua vihan tunteet, koska ne kohdistuisivat Veeran isään? Aikaahan on kulunut verrattain vähän. Veera on kulkenut pilvien reunoilla vasta yli vuoden. Toivon voimia ja unta
Se on hyvä että sinä puhut veerasta, se auttaa sinua uskon sen, minun äitini menetti nuoremman lapsensa, vain äiti voi tietää miltä se tuntuu, äitini puhui ja puhui , toisti aina uudestaan samoja asioita lapsestaan, loppuun asti, 14 vuotta hän puhui, ja odotti jälleen näkemistä taivaassa, hän osti hautapaikan siskoni viereen eläessään, hän rakasti meitä lapsia loppuun asti.
suru ja kyyneleet ei häviä koskaan, mutta voi elää sen kanssa normaalia elämää.
Veeralla on hyvä olla,ajattele sitä, ajattele että veeran kanssa on nyt muitakin lapsia ja hoitaja enkelit jotka pitävät heistä huolta, rakkaus ympäröi heitä yötä päivää.
*Sydämestäni toivotan voimia ja siunausta sinulle jokaiseen päivään.*
Voi Mari. Puhu vain niin paljon kun tuntuu äläkä vertaa omaa suruasi muihin. Jokainen suree omalla tavallaan ja omassa tahdissaan, se vihakin saattaa sieltä vielä tulla kun sinun surussasi on sen aika. Veeran hautajaiset jättivät myös meidän muiden sydämiin suuren surun. Itse ”pelkään” mennä kirkkoon vielä yli vuoden jälkeen kun mieleen tulee pelkkää kirkkoa katsoessa se liian pieni valkoinen arkku. Voimia suruusi.