”Muista Mari, että sie et ole yksin”
Näin enoni sanoi halatessaan minua Veeran kuoleman jälkeen.
Ja hän oli aivan oikeassa.
Vanhin pikkusiskoni oli vierelläni alusta alkaen.
En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi ollut mukanani, kun hain Veeraa koulusta.
Hän käski minua rauhoittumaan, hengittämään, miettimään.
Hän soitti poliisille, toimi minun äänenäni, kun itse en siihen pystynyt.
Minun pikkusiskoni.
Se vilkas ja herkkä, luonnonlapsimainen pikkusiskoni, jonka perään on pitänyt katsoa.
Mutta silloin, suurella hädän hetkellä hänestä kasvoi vahva ja viisas.
Hän piti minua kasassa.
Arvostan häntä ihan uskomattoman paljon.
Kuten kahta nuorinta siskoanikin, jotka tulivat luokseni heti, kun kuulivat, ettei kaikki ole kunnossa.
Eivät epäilleet tai kyseenalaistaneet hätää.
Nuo kolme pikkusiskoani olivat vierelläni silloin, kun otin vastaan tiedon Veeran kuolemasta.
He olivat vierelläni elämäni kamalimmalla hetkellä.
Olen yhtä aikaa onnellinen, että juuri he olivat siinä ja yhtä aikaa pahoillani, että he joutuivat siihen.
Se hetki mursi heidän maailmansa myös, mutta he kannattelivat minua.
Työnsivät omat asiansa syrjään ja nostivat minut ensimmäiseksi.
Olivat luonani, huolehtivat.
Kysyivät, mutta myös tiesivät kysymättä.
Minun pienet siskoni – he, jotka ovat silmissäni aina lapsia.
Pikkutyttöjä.
Osat olivat vaihtuneet; pikkusiskot huolehtivat isosiskosta.
Heistä on kasvanut jossain vaiheessa aikuisia.
Vanhempani; äiti ja isä.
Heidän edessään minusta tuli jälleen lapsi, josta he pitivät huolta.
Syöttivät ja juottivat.
Nukuttivat.
Minä itkin ja he lohduttivat.
Sulkivat minut syliinsä, aivan kuten 25 vuotta sitten satutettuani itseni tai nähtyäni painajaisia.
Tällä kertaa painajainen oli totta ja me kaikki elimme sitä.
Perheeni lisäksi minusta piti huolta suuri joukko ystäviä, sukulaisia, tuttuja ja tuttavia.
Jopa tuntemattomia.
Jokainen heistä omalla tavallaan.
En tiedä miten kiittäisin kaikkia, tuntuu että sana ”kiitos” on niin hirveän vähäinen kaiken heidän tekemänsä rinnalla.
Mutta en osaa muutakaan joten;
Kiitos.
Enoni oli ihan oikeassa, en ollut yksin.
Mutta silti, yhtä aikaa hän oli myös väärässä.
Minäkin tiedän sen vasta nyt.
Minä olin aivan yksin.
Jokainen on; surua kantaessaan jokainen on yksin.
Kukaan ei voi kantaa surua sinun puolestasi.
Ajatukset, pelot, kaikki se kaipaus ja ikävä on jokaisen käytävä läpi itse.
Yksin.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi olla yksinäinen.
On eri asia olla yksin, kuin yksinäinen.
Jokainen haluaa elämässään olla joskus yksin, mutta yksinäinen ei halua olla kukaan.
Vaikka olisit yksin, sinulla on ihmisiä ympärillä. Yksinäisellä ei ole ketään.
Minun suruni menee juuri niin.
Minä kannan suruni yksin, mutta ympärilläni on ihmisiä, jotka kantavat surua myös.
Olemme jokainen yksin.
Mutta olemme sitä yhdessä.
Mari-rakas <3 sinulla on vahva taustavoima ja se auttaa jaksamaan.
Itsessessäni tunnen myös, että olen aivan yksin, en ole hakenut mitään ulkopuolista apua, terapiaa yms.
Suren ja ikävöin suunnattomasti, kuitenkin ajattelen, että kunhan te jaksatte.
Vuosipäivänä kävin haudalla, vein ruusun ja kynttilöitä.
Sen jälkeen kävin talolla, tarkoitus oli laittaa sinnekin kynttilä, en uskaltanut, koska siellä oli auton jälkiä, ajattelin, että se on jo toisten omistuksessa.
Muuten piha oli ihan hiljainen, lakaisin portaat ja lähdin pois.
Voimahalit sinne, aurinkoista, ihanaa Veeraa muistellen <3
❤️
<3
Epäreilua. Sitä tämä elämä on. Epäreilua.
Mutta ei auta muu kuin tarpoa eteenpäin! Emme saa enää Veeraa takaisin – vaikka meitä olisi niin monta vaikka hänen puolestaan henkensä antamassa. Oikeasti!
Ja ihan hyvä, että se hirviö "isä" on kuollut pois. Tämän vihan häntä kohtaan kestää näin paremmin! Säälittävä raukka!
Mutta nyt unohdetaan hänet. Antaa olla. Ei tuollaisille ihmisille mitään voi! PAITSI!!! Me kaikki, joilla on lapsia, kasvatetaan heidät lämmöllä ja rakkaudella. Koska turvallisessa ympäristössä kasvanut ihminen ei tapa omaa lastaan <3 Pidetään siis huoli lapsistamme!
Rakas Mari
Sinua siunata tahdon, kun olet väsynyt työstä
tai levottomasta yöstä,
Sinua siunata tahdon.
Rakkaudella
Et voi kuvitellakaan, kuinka moni kanssasi valvoo. Olet aivan käsittämättömän hieno ihminen. Älä koskaan lopeta kirjoittamista. Veera on ollut maailman onnellisin tuollaisen äidin tyttärenä <3
Hei Mari! Luin tänä aamuna haastattelusi, josta löysin tänne blogiisi. Ei mulla ole sulle sanoja, mutta haluan kiittää siitä että jaat tarinasi. Ehkä joku, jossain tätä lukiessaan voi olla viisaampi ja poistua huonosta suhteesta ajoissa. Oot mielettömän rohkea, kun kerrot tarinasi ja tunteesi.
Sun tekstit herättää tunteita ja ajatuksia, joita äidin sydän ei voi, eikä halua ymmärtää, koska se kaikki on jokaisen äidin painajainen mitä oot joutunut kokemaan. Kuitenkin sinä kaikesta selvinneenä vaikka suru kulkeekin ikuisesti mukanasi. En ehkä osaa tarpeeksi sulle pukea tähän sanoja, joilla haluaisin osoittaa sulle kunnioitusta kaikesta siitä mistä olet selvinnyt.
”Joku aamu, mä tiedän sen sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan! ”
Osanottoni, voimia ja siunausta elämääsi. <3
”Sinussa on valo, sinussa on yö. Sinulla on sitkeä sydän, joka lyö,
Väsymättä kipinöitä tuuleen valaisemaan yötä pimeää.”
Valoa syksyysi. 🙂
Yksi ajatus minulla tuli ja haluan jakaa sen kanssasi. Elämäsi vaikeimmalla hetkellä vierelläsi oli läheinen, että et olisi siinä yksin.
Ihailen sinun avoimuuttasi ja rohkeuttasi käsitellä surua. Toivon sinulle ja läheisillesi voimia kipeänä hetkenä sekä valoa ja iloa, jotka loistaa pimeyttä vasten!