Edellisestä julkaisusta on niin pitkä aika, etten edes uskalla katsoa kuinka pitkä-
epäilen vahvasti, että hiljaiselo pitää sisällään ainakin joulun ja uuden vuoden.
Noh, mitään dramatiikkaa asiaan ei kuitenkaan liity,
minulla vain ei ole ollut mitään asiaa.
Jouluna olimme kotonani pohjoisessa-
vajaa viikko rentoa olemista ilman aikatauluja ja paineita teki suunnattoman hyvää mutta sen rinnalla joulu oli omalla tavallaan raskas ja sen lisäksi tuntui ensimmäistä kertaa haikealta lähteä.
Haudalla käydessä itkin hiljaa salaa.
Veera on todella poissa-
ymmärsin sen taas vähän aiempaa paremmin.
Ja silti se on edelleen niin vaikeaa!
Tuota valokuvissa hymyilevää, elämää hehkuvaa lasta ei enää ole.
Minun lastani.
Lasta, joka oli aina siinä vieressä,
lapsi, joka oli koko elämäni.
Ja ihan yhtäkkiä hän on kuollut.
Se suurin pelko,
niin suuri ettei sitä voinut koskaan edes kuvitella,
kävi toteen.
Syksyn vaikeus ja raskaus on helpottanut mutta huomaan silti käyväni ylikierroksilla-
stressaan herkästi mitä pienimmistä asioista ja ahdistun helposti.
Olen opetellut rauhoittumaan ja ennenkaikkea hengittämään-
kuulun nimittäin siihen ihmistyyppiin, joka tiedostamattaan pidättää hengitystään;
pelätessä, keskittyessä, jännittäessä, ahdistuessa jne.
Ja kun ahdistaa vähän kokoajan, pidättää vähän myös hengitystään kokoajan.
Lisäksi myös pelkään;
säpsähtelen ja säikyn helposti ja kotona kulkiessa sytytän valot jokaiseen huoneeseen peläten jotain, mitä en osaa nimetä.
Tämä kaikki on luultavimmin oireilua siitä traumaperäisestä stressihäiriöstä, jota sinnikkäästi hoidetaan ja pyritään helpottamaan.
Onneksi oireilut ovat aaltomaisia-
toisina päivinä niitä ei ole juuri ollenkaan ja toisina päivinä ne ovat hyvin voimakkaita.
Täytyy vain aina välillä muistutella itseä, että kaikki on hyvin.
Minulla ei ole hätää.
Peloista tuli mieleen, että tänään Facebook antoi suloisen muiston 7 vuoden takaa, eräästä nukkumaan alkamisen yhteydessä käydystä keskustelusta;
”Äiti, eihän tuu hirviöitä?”
”Ei pieni, ei tuu”
”Eikä mörköjä?”
”Eikä mörköjä”
”Eikä unimörköjä?”
”Ei pieni, ei tuu mitään mörköjä”
Pieni tuumiva hiljaisuus.
”Eikä muurahaisia?”
Voi Veera <3
Mukavaa alkanutta vuotta!
<3 Hyvää alkanutta vuotta teille!
Siunattua alkavaa vuotta Mari,väistyköön pelot ja ahdistukset ??- elämä kantaa vaikka suru ja ikävä on aina mukanasi ??
Ihania nämä muistot 🙂 <3
Kaikkea hyvää vuodelle 2022! (Tehdään ja eletään uusia muistoja varten.)
Ei mörköjä, eikä muurahaisia…. voi pieni Veera mitä sinä ajattelit. Sitten oli turvallista nukahtaa.
Turvallisia elämän hetkiä , kaikkea hyvää sinulle ❤️❤️❤️
Äiti lasta tuudittaa…. ilman muurahaisiakin. Hyvää Uutta Vuotta
Ihana lukea kirjoitustasi, josta huomaa, että et enää muistele narsistista ja mustasukkaista ex-miestäsi. Ymmärrän, että pieni lapsesi oli ja on sinulle aina se kaikkein rakkain ja tärkein maailmassa. Häntä sinun ei tarvitsekaan koskaan unohtaa.
Hei Mari, halusin vain tulla sanomaan, että sinä ja Veera olette ajatuksissa, sydämessä ja rukouksissa <3 Veerakin varmasti nauttii keväästä. Tanssii balettia kevätpilvien päällä auringon lämmittäessä niin ihanasti.
Tulin tässä ajatelleeksi, että sun blogi on muuttanut mua. Auttanut päästämään irti katkeruudesta. Tehnyt paremman, pitkäpinnaisemman vanhemman. Kiitollisemman. Ja paljon muutakin, jota en osaa selittää, niin syvälle se menee.
Toivottavasti voit hyvin <3
T. Lukija & narsistin aikuinen lapsi