Veeran kuolinpäivä on mielessä kokoajan.
Siihen on 20 päivää.
Olen jopa merkinnyt päivän kalenteriini; yksi koruton risti 29.10 kohdalla.
Ihan naurettava merkintä, aivan kuin sitä päivää tarvitsisi merkitä muistiin.
Se päivä pelottaa.
Tai ehkä enemmänkin pelkään omaa reaktiotani siihen.
Oloani.
Pääsenkö ylös sängystä? Itkenkö vain koko päivän?
Toisaalta sen miettiminen on ihan turhaa, se menee miten menee.
Oman lapsen kuolinpäivänä luulisi jokaisen olon ja tunteen olevan sallittu.
Muistan, kuinka Veeran hautajaisten lähestyessä ympärilläni puhuttiin siitä miten kukakin selviäisi, pystyisi ja kestäisi.
Miten minä kestäisin.
Mitä jos joku romahtaa alttarille?
Muistan, kuinka mietin ja taisin sanoa ääneenkiin, että jos jossakin tilanteessa ihmisen on täysin ok romahtaa vaikka sinne alttarille niin se on juuri silloin, kun siellä arkussa on oma lapsi.
En romahtanut mutta ei se kyllä kovin kaukanakaan ollut.
Ylipäätäänkin surun yhteydessä puhutaan selviämisestä.
Se on minusta vähän hölmö. Sana siis.
Selviäminen.
Siitä tulee heti mieleen ”minä selvisin, se on ohi nyt!”
Suru muuttaa muotoaan, mukautuu osaksi elämään.
Mutta koskaan se ei ole ohi.
Ehkä selviytyminen on liian fyysisyyteen viittaava sana?
Ehkä minun äidinkielineuroosini on pahentunut.
Minulta on kysytty, mikä on saanut minut nousemaan sängystä?
Pahimpaan aikaan ei mikään.
Silloin en noussut sängystä. Yritin vain nukkua, paeta todellisuutta.
Sitten tajusin, että se on mahdotonta.
Nousin, koska oli pakko.
Oli kaksi vaihtoehtoa.
Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut jäädä sinne sänkyyn, eristäytyä sinne.
En halunnut sitä. Exäni olisi saanut viimeisenkin toiveensa toteutettua.
Veera ei olisi halunnut sitä.
Äiti aiokko sie nukkua koko päivän?
Veera kysyi usein jos en ollut aamuyhdeksään mennessä noussut.
Valitsin toisen vaihtoehdon ja nousin.
Nousin, vaikka se oli vaikeaa ja raskasta.
Ja sattui, voi Luoja miten se sattui.
Todellisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen kävi fyysisesti kipeää.
Mutta joka aamu se nouseminen oli aavistuksen helpompaa.
Ehkä kuolinpäivän lähestyminen on vaikuttanut osaltaan siihen, että olen ollut viime viikot älyttömän väsynyt. Nukuin viime yönä 10 tuntia ja nyt päivällä yli 2 tunnin päikkärit ja tuntuu, että nyt vain odotan, että pääsisin takaisin nukkumaan.
Tai ehkä se johtuu unenlaadusta; olen nähnyt taas lähestulkoon jokainen yö ahdistavia painajaisia, joissa yritän huutaa tai juosta mutta ääntä ei lähde tai jalat eivät liiku.
Yritän paeta jotain tai yritän saada Veerasta kiinni.
Usein unessa tiedostan, että menetän hänet.
Ehkä olenkin väsynyt siksi, että mieleni haluaa uneen.
Silloin näen Veeran, hän on jälleen kanssani.
Oudosta ympäristöstä tai tilanteesta huolimatta.
Hän olisi hetken siinä.
Haluaisin tehdä Veeran kuolinpäivänä jotain erityistä, jotain mistä voisi tulla kaunis perinne.
Ehkä tällaisia tekoja ei voi suunnitella, varsinkaan päättää perinnetta, ne muodostuvat itsestään.
Eilen olin kaupassa, kun pysähdyin kukkia pursuavan pöydän eteen.
Niin paljon kukkia vaaleanpunaisen ja pinkin eri sävyissä.
Jostain syystä minun täytyi ostaa niitä.
Pieni kimppu pinkkejä ruusuja.
Sinänsä se tunne oli outo, koska en koskaan osta kukkia.
Ensinnäkään siksi, että olen allerginen ja toisekseen siksi, etten osaa hoitaa niitä.
Mutta Veera piti kukista.
Ja pinkistä väristä.
Sain kotiseurakunnastani kutsun Kynttiläkirkkoon.
Pyhäinpäivän messun jälkeen luetaan edellisen pyhäinpäivän jälkeen menehtyneiden vainajien nimet ja sytytetään kynttilä.
Minun pieni Veera Ellenini kaunis nimi lausutaan silloin myös.
Oikeasti Veeran nimi olisi pitänyt olla jo viime vuoden Kynttiläkirkossa mutta tilaisuus tuli liian pian Veeran kuoleman jälkeen.
Ei puhettakaan, että olisin mennyt satojen ihmisten keskelle 6 päivää Veeran kuoleman jälkeen.
En pääse sinne tänäkään vuonna mutta onneksi perheeni menee paikalle ja sytyttää pienellemme kynttilän.
Minä käyn sitten täällä viemässä kynttilän hautuumaalle.
Vien kynttilän menehtyneen omaisen muistolle.
Vainajan.
Minun pienen tyttäreni.
Sitä on edelleenkin niin vaikea käsittää.
Mari, olet ollut mielessäni paljon.Meidän lapsilla on erilaiset tarinat ja polut mutta meille yhteistä on se että lapsemme ovat samalla kirkkomaalla. Minulle sanottiin että kun vuosi on kulunut niin helpottaa, ihmettelin että miten voi helpottaa, tuleeko lapseni takaisin vai mitä tapahtuu. Pelkäsin, hermoilin ja kun vuosi oli kulunut niin voin sanoa että siitä minun suruni vasta alkoi. Siitä alkoi selviytyminen joka jatkuu yksin ja muun perheen kanssa,sen tiedän että jatkuu koko elämäni. Sen asian kanssa vain oppii elämään,pakko, ja olen vasta matkani alussa tämän asian kanssa. Voimia ja halauksia sinulle. Sinun kirjoitukset Veerasta ovat kauniita❤️