Huhhuh, tulipas taas ihan älyttömästi kysymyksiä-
kiitos jokaisesta.
Eilen muuten huomasin, että Surupäiväkirjan Instagram-sivuilla on 3000 (!!!) seuraajaa!
Oli hämmentävää tajuta kuinka moni seuraa Veeran ja siinä sivussa väkisin minunkin, tarinaa.
Unohtamatta tietenkään kaikkia Teitä, jotka seuraatte tarinaa blogin kautta.
Veerallahan oli se suuri haave olla isona maailman kuuluisin balettitanssija mutta sen haaveen toteuttamisen mahdollisuus häneltä vietiin. Balettitanssijaa Veerasta ei tullut mutta Veeran tarinasta ja sen pääroolissa olevasta ihanasta pikkutytöstä voi tulla-
Teidän kaikkien avulla.
Nöyrä kiitos siitä.
Ja nyt kysymyksiin.
Millaisena koet nykyään surun/ikävän, onko ne helpottaneet vai tulevatko kerta ahdistuksena.
Veeran kuolemasta tulee tänään 1020 päivää eikä siitä ole kulunut yhtäkään niin, ettenkö ajattelisi Veeraa.
Tyttö on aamulla ensimmäinen ja illalla viimeinen ajatukseni.
On se sanonta, että suru muuttaa muotoaan ja se pitää paikkaansa-
nyt 1020. surupäivänä se on muovautunut osaksi elämää, osaksi minua.
Se on kokoajan, ei häviä, mutta se ei enää määrää kaikesta.
Ikävä kulkee mukana kaikkialla, on useassa hetkessä ja saa kovimmillaan vielä itkemäänkin mutta yleensä sen kanssa pärjää.
Ahdistuksena kaikki tapahtunut ja ikävä tulee harvemmin mutta silloin kun tulee, se tulee voimalla.
Koetko vielä että jatkat blogia kauan?
Olen siinä mielessä poikkeva bloggari (ai kamala mikä sana), että minä en millään muotoa suunnittele blogiani tai sen sisältöä-
lähestulkoon kaikki on spontaanisti siinä hetkessä ja sen hetken tunteissa luotu.
En tiedä onko se blogin kannalta sitten kauhean hyvä vai huono asia mutta se on koko surupäiväkirjan ydin.
Haluaisitko ottaa veeraan liittyvän tatuoinnin?
Tämä oli oikeasti aika hyvä kysymys, koska ei ole pitkää aikaa siitä kun puhuin asiasta Koolle.
En ole ikinä, oikeasti ikinä, ollut kiinnostunut tatuoinneista mutta jostain syystä viime viikkoina päähäni on pinttynyt ajatus tatuoinnista ja olen sellaista mielessäni jopa hahmotellut.
En kuitenkaan jaksa uskoa, että asia etenisi toteutukseen asti.
Kysyisinkin, millaiset muistot sinulla on siitä miten poliisi hoiti työnsä suruviestin hetkellä ja myöhemmin, ja oletko kohdannut viestin tuoneita poliiseja tapahtuman jälkeen? Toki en tiedä toiko tutkija viestin (jonka varmasti kohtasit jälkeenpäin useasti) ja Ivalo on pieni paikka muutenkin. Mutta tämä on asia joka meitä molempia on mietityttänyt.
Viestin Veeran kuolemasta toi poliisi, jonka kanssa olin asioinut koskien ex-puolisoni käyttäytymistä ennen lopullista tekoaan.
En muista hetkestä paljoa, lause ”ammutuista ruumiista” on jäänyt elämään mieleeni mutta en muista sen tarkkaa rakennetta.
Itseasiassa aika vasta kysyin paikalla olleilta sisariltani muistavatko he mitä poliisi tarkalleen ottaen sanoi mutta kukaan ei muistanut.
Muistan kuitenkin poliisin ilmeen, sen inhimillisyyden.
Itse tutkintaa suorittivat sitten toiset poliisit.
Kokonaisuudessaan poliisin toiminnasta ennen tapahtunutta, juuri tapahtuneen jälkeen ja tutkinnan aikana, ei minulla ole mitään pahaa sanottavaa.
Minua on autettu ja kuunneltu enkä ole missään hetkessä tuntenut itseäni typeräksi vaikka käytökseni sekä kysymykseni ovat varmasti välillä sellaisia olleet.
Moi, olen miettinyt, että tiesikö Veeran isän uusi avovaimo, miten hän käyttäytyy sinua kohtaan, vai tuliko kaikki hänelle yllätyksenä?
Avovaimo sai aivan yllättäen kuulla ex-puolisoltani, mieheltään, että tämä haukkuu minua viesteillä. Pyysin ex-miestäni usein lopettamaan ja tämä avautuminen oli tullut sen kerran jälkeen, kun uhkasin kertoa viesteistä hänen puolisolleen jos ei lopettaisi.
Olisiko ajatellut, että parempi kuulla häneltä, en tiedä. Ilmeisesti tuolloin oli luvannut lopettaa ja esittänyt lopettaneensa, mitä ei todellisuudessa ollut tehnyt.
Kaikesta muusta käytöksestä avovaimo ei ole ollut millään tapaa tietoinen.
Olen miettinyt sitä että tiesikö ex-miehesi naisystävä siitä että miten hän kohteli sinua?Ja miten suhtautui siihen jos tiesi?
Ei tiennyt, tuota yhtä em. viestiavautumista lukuunottamatta ja sekin tuli muistaakseni aika loppuvaiheessa.
Avovaimolle kaikki on tullut täytenä yllätyksenä enkä kertakaikkiaan voi edes kuvitella mitä kaikkea hän on käynyt ajatuksissaan läpi.
Olen kiitollinen, että sain monta kertaa puhua hänen kanssaan asioista.
Oletteko nykyisin hyvissä väleissä ex-miehesi sukulaisten kanssa vai ajattelevatko he sinisilmäisesti, että heidän pojassaan/veljessään ym. ei ollut mitään vikaa?
Emme ole missään tekemisissä, koen heidän asenteensa minua kohtaan vahingolliseksi.
Viimeisimpiä viestikeskusteluja on tainnut olla se, jossa se vaativat minua lopettamaan heidän ja ex-mieheni solvaamisen sekä valehtelun siitä, että maksaisin ex-mieheni velkaosuutta kun he ovat ”hoitaneet” sen. Tämähän ei siis pitänyt eikä pidä paikkaansa.
Kaikesta huolimatta toivon heille voimia surussa elämiseen ja kaikkea hyvää.
Mikä on oma käsityksesi, oliko Veeran isä suunnitellut tekoa jo pidemmän aikaa vai oliko mahdollisesti samana päivänä kuin teko tapahtui? Olen myös usein miettinyt että löytyivätkö teon jälkeen lähekkäin.
En mie oikein tiedä.
Ajatus siitä, että hän olisi sitä suunnitellut pidempään, on pelkkänä ajatuksena niin kamala, että en oikein mielelläni edes ajattele sitä.
Ehkä on, ehkä ei.
Luulen, että ajatus on hetkittäin voinut käydä hänen mielessään mutta on ollut kuitenkin vielä sen verran realiteeteissaan, että on tajunnut sen vääryyden. Lopulta, ehkä sinä päivänä, on sitten vajonnut jonnekin missä ne realiteetitkin ovat kadonneet.
Tutkintaraporttiin perustuen sanoisin, että he ovat olleet n. metrin päässä toisistaan.
Hei. Ovatko exäsi ystävät olleet tukenasi tai jälkeen päin vasta ymmärtäneet millainen suhde teillä oli? Vai vetivätkö yhtä köyttä exäsi kanssa.
Suhteemme aikana en ollut tekemisissä kenenkään ex-mieheni ystävän kanssa, hädintuskin uskalsin (ja sain) tervehtiä heitä.
Jälkikäteen, ajan kuluttua, moni on ottanut yhteyttä ja kertonut omia näkökulmiaan sekä huomioitaan. Jokainen on myös ollut hyvin ystävällinen ja empaattinen, en ole vastaanottanut heiltä mitään sellaista yhteydenottoa mikä pahoittaisi mieleni.
Olen heidän kauttaan saanut vahvistuksen omille ajatuksilleni ja selityksiä asioille.
Jokainen yhteydenotto on ollut erityisen tärkeä siksi, että niistä tulleet tiedot ovat osa kokonaiskuvaa.
Mikä on viimeinen kuvasi Veerasta ja tarina sen takaa?
No se on semmonen missä Veera on nukahtanut sohvalle.
Olimme päivän Veeran Eemil-ystävän luona ja kotiin päästyämme väittelimme siitä, kun Veera olisi halunnut kuunnella kappaletta jonka minä koin epäsopivaksi. Väittely kesti pitkään ja Veera esitti oikein vakavastiotettavia argumentteja, kuten ”kyllä lastenkin pitää jotain saada päättää” jne. mutta lopulta sippasi sitten sohvalle kesken kiivaan keskustelun.
Veeralle ei koskaan kelvannut suurpiirteinen vastaus vaan hän vaati asioille hyvät ja selkeät perustelut.
Mihin alunperin ihastuit Veeran isässä ja kuinka nopeasti tuli merkit että on mustasukkainen ja vainoharhainen?
Huomioon, huolenpitoon ja ystävällisyyteen.
Mustasukkaisuus hiipi mukaan hiljalleen-
alkuun se oli hellyyttävää ja tuntui osalta rakkautta.
Jossain vaiheessa aloin peilailla asiaa muihin parisuhteisiin mutta ennenkuin todella tajusin oman suhteeni sairaalloisuuden, luulin muiden suhteiden vain olevan outoja tai jotenkin vapaamielisiä.
Suoranainen vainoharhaisuus astui mukaan jokin aika sen jälkeen kun palasin äitiyslomalta töihin ja paheni aikaa myöten.
Asuiko exäsi uuden puolisonsa kanssa tässä talossa missä teko tapahtui? Vai oliko se talo tyhjillään.
Ei asunut, talo oli tyhjillään.
Ex-puolisoni vaati minua laittamaan talon myyntiin (koska ”minähän sieltä olin lähtenytkin”) mutta esti kuitenkin kaiken mitä yritin asian eteen tehdä ja sitten taas haukkui saamattomuuttani asian suhteen.
Olisi mielenkiintoista kuulla miten synnytys meni ja mistä keksitte nimen Veera Ellen?
Vedet menivät aamuyöstä klo. 3-4 välillä ja siitä lähdettiinkin 300km ambulanssilla Rovaniemelle lähimpään synnytyssairaalaan. Tämä on siis Lapissa ihan tyypillistä, ne jotka eivät lähde päivystämään Rovaniemelle viedään ambulanssilla, johon kätilö lähtee mukaan. Moni pohjoisen asukas onkin nähnyt maailman ensimmäisen kerran 4-tien varressa.
Veeralla ei onneksi ollut kiirettä.
Synnytys oli raskas, olin kokoajan sektiouhan alla, joten en voinut syödä mitään ja lopulta ponnistusvaiheen alkaessa voimat oli aika loppu.
Jostain sitä repi voimanrippeitä niin, että pieni mustatukkainen ihmisenalku syntyi.
Silloin koin yhden elämäni pelottavimmista hetkistä.
Olin aina elänyt ajatuksessa, että vauvat huutavat syntyessään mutta minun vauvani oli hiljaa.
Ei kuulunut pihahdustakaan ja ehdin nähdä vain vilauksen harmaasta mötkylästä ennenkuin se vietiin pois.
Tajusin, että jokin oli vialla ja muistan kuinka mietin, etten ikinä selviäisi jos vauva kuolisi.
Tovin päästä vierelleni laskettiin pieni tuhiseva kääryle, joka oli vain käynyt ottamassa vauhtia happikaapista.
Veera Ellenistähän piti tulla alunperin Nette Ellen.
Ellen on perintöä minun suvustani ja Nette vain oli kaunis nimi.
Kävi kuitenkin niin, että pienen takkutukan synnyttyä tajuttiin, ettei tämä näyttänyt Neteltä laisinkaan vaan Veeralta.
Saitko tarpeeksi alussa apua esim ”kriisi palavereita” tms. Järjestettiinkö?
Kyllä.
Minut ja perheeni vastaanotettiin jo tapahtuneen iltana terveyskeskuksessa ja pari päivää sen jälkeen luokseni kokoontui monialainen kriisiryhmä.
Tutut papit ja lääkärit ovat pitäneet huolta myös siviilisti.
Oliko Veeran isä tämän Veeran ampumisen jälkeen, ampunut heti itsensä? Mistä meni tieto hätäkeskukseen?
Kyllä, hän ampui itsensä heti Veeran jälkeen.
Heidät löysi poliisipartio, joka oli hälytetty heitä etsimään sen jälkeen kun en löytänyt Veeraa eskarista.
Olen miettinyt, että oliko ex-miehelläsi sellainen käsitys, että lähestymiskielto koski myös Veeraa?
Olen miettinyt tätä samaa mutta vaikeahan sitä on sanoa.
Hänhän oli torjunut haastemiehen jo puhelimessa, jote voi olla, että hän on ymmärtänyt asian väärin.
Tai sitten ei.
Toivottavasti vastaukset eivät olleet ihan otsikon mukaisia.
Mukavaa viikonlopun jatkoa!
Kiitokset vastauksestasi 🙂 tai oikeastaan vastauksista, jotka laajentavat entisestään asian kauheuden ymmärtämistä. Kaikesta huolimatta on todella ihanaa että koet tällä hetkellä elämässäsi myös onnen aiheita. Ja että saat kokea normaalin, hyvän parisuhteen tuon parisuhteen irvikuvan jälkeen ❤️
Erittäin hyvin kirjoitettu: ”Parisuhteen irvikuva.” Tuota ei kukaan muu voi ymmärtää kuin ihminen, joka on kokenut samaa tai joutunut sivusta seuraamaan samanlaista käytöstä.
Hei!
Kiitos vastauksista ja blogista, tuntuu edelleen niin väärältä kaikki, mutta niinhän se on ajan loppuun asti. Ainoa lohtu tässä on se ettei Veera tiedä murheistasi, hänellä on kaikki hyvin, näin uskon.
En ehtinyt mukaan tuohon kysymyspostaukseen, mutta laitan sen tähän, jos haluat vielä vastata. Miten paljon olet tehnyt töitä sen eteen, että pystyt luottamaan nykyiseen puolisoosi ja uskot että hän tulee jatkossakin kohtelemaan sinua hyvin ja tasaveroisesti?
Kaikkea hyvää sinulle ja teille toivoen! ❤️