Veera makasi selällään, kädet olivat koukussa.
Nilkat olivat suorina, kuin balettitanssijalla.
Koko pieni vartalo oli harmaa ja täynnä suuria mustelmia
mutta kasvot olivat sileät, virheettömät.
Yhtä kauniit kuin aina.
Aivan kuin Veeralla olisi ollut vain sinertävää huulipunaa.
Unessa olin rauhallinen vaikka tiesin mitä siinä katsoin.
Herättyäni sydän takoi lujaa.
Oksetti.
Hetken vain istuin sängyllä ja yritin rauhoitella itseäni.
Se oli vaikeaa. Itketti.
Olin juuri nähnyt kuolleen tyttäreni ensimmäistä kertaa.
En käynyt katsomassa Veeraa, kuten olen tainnut mainitakin.
Välillä olen katunut sitä, välillä kiittänyt itseäni.
Olen voinut kuvitella mitä näkisin.
Silti välillä päähäni pinttyy ajatus siitä,
miltä Veera näytti arkussaan.
Näyttikö hän vain nukkuvan, kuten aina sanotaan?
Oliko hänen hiuksensa pesty?
Mistä kohtaa luoti tarkalleen on tullut ulos?
Onko se muuttanut kasvojen muotoa?
Maailman suloisimpien kasvojen.
Välillä tuntuu, että ajatukset tekevät hulluksi-
ne vain pyörivät ja pyörivät,
toistavat samaa aina uudelleen ja uudelleen.
Eikä niitä saa mitenkään pois.
Sen vuoksi olen ottanut sekoamisen riskin ja
antanut mielen pyöritellä niitä ajatuksia miten haluaa.
Toisinaan ajatukset ottavat vallan hyvin väärissä paikoissa,
kuten palavereissa tai kylästelyillä.
Onneksi kukaan ei ole kysynyt mitä mietin-
vastaus järkyttäisi aivan varmasti.
Tämä tässä kaikessa onkin niin hullua!
Minulla ei ole koskaan tullut edes mielen viereen se,
että jokin päivä miettisin minkä kokoisen reiän luoti on jättänyt tyttäreni kasvoihin.
Se on niin järjetöntä,
niin käsittämättömän järjetöntä-
ei tavallisen ihmisen elämässä tapahdu tällaista.
Uskon, että samanlaisia tunteita on ollut ja on edelleen heillä, jotka ovat selviytyneet esimerkiksi Estonialta tai vuoden 2004 tsunamista.
Kaikki se kauheus;
tragedia, tuho-
sadat ja sadat tuhannet uhrit.
Järkytys, jota ei kuvailla sanoin-
se mykistää.
Elokuvien käsikirjoittajat luovat hahmoja, joita näyttelijät tulkitsevat.
He esittävät kameralle hätää ja pelkoa.
Esittävät tuskaista kipua tai sietämätöntä, epätoivoista odotusta
Kohtauksen päätyttyä istuvat sohvalle juomaan kahvia, selaamaan päivän lehtiä ja valmistautumaan uuteen kohtaukseen.
He näyttelevät kokemusta ja tunteita-
eivät elä niitä. Eivät tunne.
Eivät järkyty.
Ei, tuo kaikki tapahtui oikeille ihmisille
He todella olivat hädissään ja peloissaan,
kärsivät kipua ja sietivät epätoivoista odotusta.
Tuo kaikki tapahtui ihan tavallisessa ihmiselämässä, ihan tavallisille ihmisille.
Ja juuri siksi se on niin käsittämätöntä.
Huomaan usein koulun pihassa miettiväni tytärtäsi. Kuinka niin kovasti toivoisin hänen nauravan, juoksevan ja oppivan yhdessä ikäistensä kanssa. Kokemassa elämää, luomassa uusia kauniita muistoja, aina enemmän ja aina lisää.
Sydän särkyy aina uudelleen ja uudelleen, enkä edes usko voivani täysin ymmärtää mitä sinä tunnet ja koet. Kaiken vääryys, teon ja surman ja kammottavuus. Kaikki.
Olette ajatuksissa, kynttilöiden lepattavissa liekeissä.
Voimia Mari.
Voimia jokaiseen päivääsi ❤️
Ymmärrän täysin, että mietit juuri noita asioita mitä kerroit. Uskoisin, että juuri sen vuoksi kun et voinut käydä katsomassa Veeraa arkussa. Kävikö kukaan, joka kertoisi miltä prinsessa näytti? Pidä mielessä juuri se kaunis kuva Veerasta, pieni sirkeäsilmäinen Lapin-tyttö.