Muut kysyvät miksi.
Minun ei tarvitse kysyä, minä tiedän kyllä miksi.
Tapahtuneen jälkeen olen törmännyt monessa yhteydessä kysymykseen miksi? Miksi näin tapahtui?
Minä tiesin alusta alkaen, miksi näin tapahtui.
Veeran isä ampui oman tyttärensä, koska halusi kostaa minulle sen, etten halunnut elää elämää hänen kanssaan.
Hän tappoi oman lapsensa kostona, käytti pientä viatonta lasta kostovälineenä.
Hän vannoi kostavansa minulle, laittavansa minut kärsimään.
En vain ikimaailmassa olisi voinut kuvitellakaan tapaa, jolla hän toteuttaisi sen.
Mutta hän piti lupauksensa.
Olen aiemmissa teksteissä maininnut, että minun on tullut saada tietää kaikki.
Pienetkin, järkyttävätkin yksityiskohdat. Ihan kaikki.
Se on ollut minulle ehdottoman tärkeää tapahtuneen käsittelyssä.
Kävin talolla heti, kun se oli siivottu.
Siivouksesta huolimatta olen nähnyt jälkiä; verta ja luodinreiät.
Olen haistanut hajun.
Olen seissyt eteisessä isäni kanssa ja miettinyt missä Veera on seissyt ja missä hänen isänsä.
Olen kysynyt pitkään metsästäneeltä isältäni luodin käyttäytymisestä.
Olen kysynyt häneltä samaa asiaa monta kertaa, koska olen omissa ajatuksissani ollut päätyvinäni samaan lopputulokseen:
entä jos Veera tiesikin mitä tapahtui?
Joka kerta isä on rauhoittanut minua, jaksanut vastata samoihin kysymyksiin vaikka se tekee varmasti hänelle itselleenkin todella pahaa. Tutkinnan päätyttyä kävimme poliisin kanssa läpi koko tutkintapöytäkirjan ja sain siitä itselleni kopion.
Olen lukenut sen sanasta sanaan monta kertaa. Olen lukenut vaikka on tehnyt pahaa.
Olen lukenut, olen kysynyt.
Kaikkea muuta paitsi katsonut kuvia.
Pyysin poliisia katsomaan kuvasta ja kertomaan millaiset vaatteet Veeralla oli päällään.
Ne olivat ihan tavalliset ulkovaatteet.
Muistan sen järjettömyyden tunteen:
minun lapseni makaa ammuttuna ja hänellä on tavalliset ulkovaatteet päällään.
Normaalin ja järjettömän kontrasti oli käsittämätön.
Olen lukenut myös oikeustieteellisen ruumiinavauksen suorittaneen lääkärin lausunnon; tiedän miksi Veera on kuollut, mikä kuoleman on aiheuttanut.
Veera kuoli, koska hänen isänsä ampui luodin.
Veeran kuoleman aiheutti luoti, joka mursi tytön kallon ja repi selkäytimen.
Se kysymys, mihin minulla ei ole vastausta on:
miten hän on pystynyt siihen?
Miten hän on voinut hakea tytön koulusta, katsoa iloista tyttöä?
Ajaa talolle tyttö vieressään?
Miten herrajumala hän on voinut olla normaali, ihan tavallinen, tietäen kuitenkin mitä tulisi kohta tekemään?
Miten kukaan pystyy sellaiseen?
Miten hän on voinut ladata aseen?
Miten hän on voinut tähdätä pieneen, pinkin pipon verhoamaan päähän?
Miten hän on voinut katsoa, kuinka oman lapsen eloton ruumis romahtaa lattialle?
Poliisin pöytäkirjan mukaan se pinkki pipo lepäsi Veeran vierellä.
Miten pimeä ihmismieli voi olla? Tai kuinka se voi yllättäen pimentyä. Miten normaaliin tunnemaailmaan kuuluva viha voi yltyä niin voimakkaaksi, että se saa tappamaan toisen?
Oman lapsen.
Se on toisaalta todella pelottavaa.
Ja se saa kysymään sen kaikkein vaikeimman kysymyksen.
Miten näitä voisi estää?
Tänään vietetään Maailman mielenterveyspäivää.
Hassua kyllä, mutta aloin kirjoittamaan tätä tekstiä ennenkuin edes tiesin siitä.
Minulta on kysytty usein mielipidettä siihen, miten perhesurmia voitaisiin estää.
Se on yhtäaikaa sekä todella hyvä, että tyhmä kysymys.
Jos olisin tiennyt, olisi Veera luonani vielä.
Ja jos tietäisin, ei yhtäkään perhesurmaa tulisi enää.
”Hänestä ei olisi ikinä uskonut”- yhdistää useaa perhesurmaa ja kiteyttää mielestäni juuri sen, miksi tapausten tunnistaminen ajoissa on niin vaikeaa:
potentiaalinen tekijä voi olla ihan kuka vain.
Minä elin 10 vuotta ihmisen kanssa, joka lopulta surmasi lapseni.
Eikä minulla ollut siitä pienintäkään aavistusta.
Ihmisen mieli on niin kummallinen, monimutkainen ja särkyvä.
En olisi koskaan uskonut millä voimalla se voi romahtaa, pimetä.
Nyt tiedän.
En olisi uskonut kuinka paljon ihmismieli voi kestää ilman, että se särkyy. En olisi koskaan uskonut, että jonain päivänä kertoisin Veeran traagisesta kuolemasta ja silti olisin itse suhteellisen järjissäni.
Nyt tiedän.
Joka kerta tulee itken kun luen blogiasi. Olet niin urhea ja rohkea että jaksat kirjoittaa tästä vaietusta aiheesta. Ehkä blogisi voi saada jonkun toisen isän/äidin hakemaan apua ja pelastaa jonkun toisen Veeran.
Hienoa että jaksat kertoa niistä surullisista yksityiskohdista.
Toivon kaikkea hyvää elämällesi ja hienoa että pidät Veeran muistoa yllä. Veera on varmasti ylpeä sinusta. <3
Olen alusta asti lukenut blogiasi. Jokainen kerta kyyneleet valuvat. On ollut kunnia tutustua Veeraan. Upeaan ja ihanaan, nauravaan ja valloittavaan lapseen. Ja sinuun, vahvasti tuntevaan ja upeasti kirjoittavaan Veeran äitiin. Kaikki tekstisi kertovat selkeästi sen että te olitte hyvä tiimi ja tulette olemaan. Ette fyysisesti rinnakkain mutta henkisesti kyllä. Toivon sinulle lämpimiä ihmissuhteita, kauniita askelia syksyn lehtien keskellä ja voimia jatkaa eteenpäin.
Hei! Laitoin sinulle sähköpostia.
Hei Mari. Täälläkin nousee kyyneleet silmiin kun luen näitä kirjoituksia. Olen yllättynyt kuinka hyvin pystyt kirjoituksillasi käsittelee asiaa,ja hyvä niin että kirjoitat,sinun parhaaksesi. Mieletöntä tuskaa joudut kyllä käsittelee.
Suren kanssasi. Älä vain ikinä ala ymmärtämään exääsi. Kieroon kasvanut. Ole onnellinen ajastasi lapsesi kanssa. Se on oikeastaan syy juhlaan. Sait tuntea ja olla hänen kanssaan. Koita oppia olemaan onnellinen hänestä ja vietetystä ajasta. Olit etuoikeutettu sen ajan. Tapaatte vielä ja olen varma että hän tuolla jossain toivoo: hymyile äiti. Nauti, olen aina kanssasi. Sitä ei kukaan pois vie. Älä ikinä sure exääsi. Kiitollinen voit hänelle olla lapsestasi. Mutta mielenterveysalalla olevana voin sanoa, narsismi, ego, minä minä minä. Nyt voit alkaa elämään lapsesi sydämessä. Se on siellä aina. Kun sinä naurat, Veera nauraa. Jos haluat, joskus. Kirjoita. Sinulla on ihan kaikki edessä. Veera mukana. Aina.