Veeraa odottaessani liukastuin kaupan kiviportaissa ja kaaduin voimalla selälleni.
Muistan, kuinka ne pari ostosta, jotka olin nopeasti hakenut, lensivät pitkin jäistä pihaa.
Muistan, kuinka säikähdin.
Onko vauva kunnossa?
Se, että kaaduin oli minun syytäni.
Olin valinnut kengät, joilla tiesin liukastuvani.
Minulle oli tärkeämpää näyttää hyvältä muiden (eli miesten) silmissä, kuin lapsemme turvallisuus.
Näin hän sanoi minulle.
Ja minä uskoin.
Katsoin Syke-sarjaa ja siinä ilmeni pettämistä.
Hänen silmissään sarjan katsominen tarkoitti, että ihannoin pettämistä.
Miksi muuten katsoisin sitä?
Oli monia kappaleita, joiden kuunteleminen kertoi ajatuksistani tai teoistani.
Esimerkiksi Elias Kaskisen ”Sano se mulle” oli ehdottomasti kiellettyjen listalla.
Laulut, joissa kerrottiin pahasta olosta olivat taas naurettavan liioiteltuja.
Suhteemme lopuilla en kuunnellut enää mitään.
Monta kertaa hän ilmoitti tietävänsä.
Hän tiesi, että olin ollut läheisissä tekemisissä, sanotaan nyt vaikka Rudolfin, kanssa.
Hän kertoi mitä olin Rudolfin kanssa tehnyt sekä missä ja milloin.
Hyvin tarkasti ja uskottavasti.
Minä vain en tuntenut tai edes tiennyt ketään Rudolfia.
Vuosia myöhemmin, eromme jälkeen, Veera oli flunssainen ja kuumeessa.
Olin tytön kanssa kotona enkä päässyt kauppaan, joten äitini kävi nopeasti tuomassa Veeralle mehua sekä syötävää sekä minulle kahvimaitoa.
Hänen mielestään juotin maidon Veeralle, tahallani kidutin tukkoista lasta juottamalla maitoa, joka aiheutti limaa entisestään.
Näin hän sanoi minulle.
Enää en jaksanut yrittää korjata.
Sanotaan, että on olemassa tervettä mustasukkaisuutta sekä sairaalloista mustasukkaisuutta.
Sitten on myös täyttä harhaisuutta.
Minulla on kokemusta ainoastaan kahdesta viimeisestä.
Haluaisin niin kovasti kertoa, kirjoittaa, millainen suhteemme oli ja varsinkin millainen ex-puolisoni oli mutta en tiedä miten sen tekisin.
Asioiden, tilanteiden ja keskusteluiden kuvaaminen mahdollisimman ymmärrettävästi on vaikeaa.
Toisekseen en halua niskaani syytöksiä siitä, että mustamaalaan ex-puolisoani.
Hänhän oli niin kauhean hyvä mies ja kaiken tapahtuneen syy minussa.
Vain minussa.
Kuvitellaan tilanne, että olet lapsen kanssa ollut vaikka laskiaistapahtumassa.
Sata lasta laskee toisiaan päin tähdäten kuin törmäilyautoissa, paistetaan puolikylmiä makkaroita ja sanotaan pissahädästä siinä vaiheessa kun tiedät, että vessaan ehtiminen ajoissa on mahdotonta.
Ja lapsella on tietenki se haalari, jonka vetoketju värkkää.
Tulette kotiin ja kotiin jäänyt puoliso halaa teitä, kyselee oliko kiva päivä ja loppuun myös:
näkykö tuttuja?
Minusta hyvin tyypillinen, mukava, viaton ja neutraali kysymys, jota käytetään varmasti monessa perheessä.
Kysymys, jonka kautta jaetaan kohdattujen ihmisen kuulumisia ja terveisiä.
Sitten on niitä toisenlaisia puolisoita.
Kotiin jäänyt puoliso halaa ja kyselee lapselta millainen päivä oli.
Odottaa, että lapsi menee toiseen huoneeseen ja kääntyy sitten sinuun.
ketä siellä oli?
Tähän kysymykseen sinun pitäisi osata vastata oikein-
luetella kaikki näkemäsi ihmiset.
Se on loppupeleissä turhaa, koska luettelo ei kuitenkaan ole hyväksyttävä vaan dialogi jatkuu:
taisi olla ihmisiä, joita et voi kertoa minulle?
Hänellä on jo kuvittelemansa vastaus sisällytettynä kysymykseen.
Se ainoa oikea.
Harha.
Pahimmassa tapauksessa, hän jatkaa tiedustelua lapsen kautta:
jutteliko äiti jonku kanssa?
Nyt moni varmasti ajattelee, että nämä esimerkit olivat karrikoituja.
Olisikin mutta ei ole.
Luulen, että se onkin syy siihen, miksi näistä suhteista on niin vaikea puhua.
Ne tuntuvat terveen ihmisen korvaan niin uskomattomilta ja järjettömiltä.
Eivätkä pelkästään tunnu vaan sitä ne myös ovat.
Mutta ne ovat kaikesta uskomattomuudestaan ja järjettömyydestään huolimatta totta.
Ei kukaan halua avautua ongelmastaan jos sitä ei uskota.
Ylipäätään, jos täysin syylliseksi ja pahaksi aivopesty ihminen havahtuu viimeinkin hakemaan apua, on se suuri saavutus.
Hän on hetkellisesti päässyt livahtamaan ulos siitä häkistä, joka on harhojen rakentama.
Jos silloin vastassa on epäuskoa ja vähättelyä, se pakomatka voi olla viimeinen.
Nolona, häntä koipien välissä nilkuttaen hän palaa häkkiinsä ja miettii, mitä hän oikein kuvitteli.
Hänhän tässä on syyllinen.
Tämä toimii myös vastauksena siihen, edelleenkin, niin suosittuun kysymykseen:
miksi et kertonut?
Jos sinulle kerrottaisiin jotain aivan älytöntä;
kaikkia sinun kokemuksiasi, käsityksiäsi ja tietojasi vastaan oleva asia,
uskoisitko?
Nimenomaan.
Siksi niistä puhuminen on niin pirun vaikeaa.
Toivoisin, että minulla olisi jokin neuvo, jolla tunnistaa ongelma ja puuttua siihen.
Mutta ei minulla ole.
Niin kauan, kun uhri ei pysty tilanteesta kertomaan ja kulissit ulospäin ovat kunnossa, ei kukaan ilman ajatustenlukua pysty auttamaan.
Ainoa, mitä voimme tehdä on kysyä läheisiltämme, onko kaikki hyvin?
Ja ennenkaikkea, myös kuunnella ja ottaa todesta se vastaus.
Niin järjettömältä, kuin se tuntuukin.
Ehkä myös usein toivotaan että tämä on se viimeinen kerta, viimeinen ilkeä sana, viimeinen kyynel, viimeinen satuttava teko. Kaikki muuttuu paremmaksi, onnelliseksi. Toivotaan ja uskotaan. Siihen viimeiseen asti. Koska lapset, koska talo, koska nämä vuodet, koska laina. Koska ehkä minä muutun, ehkä hän muuttuu. Ehkä kaikki muuttuu. Ja kun kukaan muu ei voi päätöstä kenenkään muun puolesta tehdä, eikä ainakaan jos ei tiedä. Minä ainakin uskon kaiken mitä kirjoitat, ei terve ihminen ammu omaa lastaan, koskaan. Ei ikinä.
Joskus elin hetken tuota samaa. Joten pystyn hyvin kuvittelemaan tuon sairaalloisen mustasukkaisuuden, jossa ei ole järkeä. Järjettömiä juttuja, syytöksiä, ynnä muita. Onneksi ymmärsin lähteä. Eikä meillä ollut lapsia. Erityisen tutulta kuulosti tuo että tiettyjä tv-ohjelmia ei voinut katsoa, tietynalaista musiikkia ei voinut kuunnella. Töistä ei voinut tulla posket punaisena, miksi sä olet ihan punainen? Ööö.
Joten uskon sinun kokemuksiin täysin.
Olen lukenut jokaisen julkaisemasi tekstin. Sinun ei tarvitse suojella ex-miestäsi! Mielestäni sinulla on kaikki oikeus kertoa asiat niinkuin ne ovat tapahtuneet. Jos vähättelet tilanteita tai kuvittelet ne toisenlaisiksi, niin eikö ne silloin ole harhoja. Veera on uhri, sinä olet uhri. Kaikki ketä tapahtunut koskettaa ja ketkä ovat eläneet ex-miehesi petollisessa maailmassa ovat uhreja. Ex miehesi ei ole uhri eikä häntä tarvitse suojella. Jatka kirjoittamista jos se itsestäsi tuntuu oikealta. Kiitos, että jaat kokemasi, vaikka se on pahinta mitä kenellekkään voi tapahtua.
Olet rohkea nainen ja lisäksi yrität kauniisti suojella ex-puolisoasi muistoa. Tarinanne on tärkeä ja todellinen. Kuvamasi kaltaisia ihmisiä on todellisuudessa olemassa. Näiden narsistien, persoonallisuushäiriöisten, psykopaattien jne. vaikutuspiirissä elää lukuisia ihmisiä: lapsia ja aikuisia.
Viime aikoina lukemani kirjoissa kuvataan hienosti häiriintyneen ihmismielen toimintaa: Pauliina Aminoff: Äiti meidän, Laura Manninen: Kaikki anteeksi, Nina Honkanen: Pohjakosketus. Suosittelen näitä luettavaksi, jos jaksat syventyä sinulle niin tuttuun aiheeseen. Teidänkin tarinassa on ainesta vaikka kirjaksi.
Kyyneleet silmissä seuraan blogiasi. Itse sosiaalityöntekijä olen toimittanut perheitä turvakotiin ja muutoin piiloon vaarallisilta perheenjäseniltä. Toivoisin viranomaisten yhä paremmin tunnistavan vaarassa olevat perheet. Tämän vuoksikin tarinanne on tärkeä ja sinulla on mielestäni oikeus kertoa se omalla tavallasi.
”Ne tuntuvat terveen ihmisen korvaan niin uskomattomilta ja järjettömiltä.
Eivätkä pelkästään tunnu vaan sitä ne myös ovat.Mutta ne ovat kaikesta uskomattomuudestaan ja järjettömyydestään huolimatta totta.” Tekstisi on kuin minun suustani, ei kukaan uskoisi minunkaan tarinaani todeksi, jos kuulisivat. Niin hyvin on kulissit pystyssä. Tokikaan minun ei tarvitse pelätä fyysistä väkivaltaa, tämä on ”vain” sivistynyttä sanansäilällä lyömistä ja dissaamista.
Sinun elämäsi, sinun blogisi, sinun näkökulmasi. Saat kirjoittaa mitä ikinä haluat, tämä on varmasti terapeuttista. Ajattelen, että et toivu pelkästään Veeran menetyksestä vaan myös hyvin traumaattisesta ihmissuhteesta ex-puolisoosi. Ja ei, ei aina ole voimia tai kykyä tuoda sellaista esiin muille. Ei vain ole. Usein trauman hoidossa puhutaan korjaavista ihmissuhteista, nykyinen miehesi ja perheesi sekä ystävät toimivat varmasti nyt näinä voimina.
Toivon sinulle hyviä, seesteisiä hetkiä kevääseen. ❤️
🙁 huhhuh.
Tunnistan, olen itsekin elänyt tällaisen sairaan ihmisen kanssa.
Erosin hänestä – ja hänen koko sukunsa hylkäsi lapsemme. Muistivat kyllä heti eron jälkeen kertoa lapsillemme (nuorin 5v ja vanhin 16v), että minä heidän äitinsä ole valehtelija ja syypää kaikkeen.
Nyt tuosta erosta on yli kymmenen vuotta aikaa ja olen hyvin tyytyväinen ja onnellinen, että uskalsin erota. Toki se tiesi taloudellisesti aivan hirvittävän vaikeaa tilannetta vuosiksi, nyt vasta alkaa helpottamaan.
Kutsuin lasteni isän vanhemmat nuorimmaisen rippijuhliin. Ajattelin, että aika on tehnyt tehtävänsä ja lasten takia kaikki pystyisimme käyttäytymään. Nojoo. Eivät tulleet juhliin. Sain hirvittäviä tekstiviestejä puhelimeni täyteen – ja minä kyllä kestän ne, mutta sitä en ymmärrä, että rippikoulua käyvälle nuorelle piti myös suoltaa syytöksiä täynnä olevia vihaisia ja sairaita tekstiviestejä.
Hienoa, että kirjoitat tätä blogia, vaikka varmasti se on vaikeaa. Sanoitat asioita, mistä moni ei onnekseen tiedä mitään. Ja toivottavasti tämä kannustaa sairaissa suhteissa olevia hakemaan itselleen apua ja irtautumaan tällaisesta suhteesta. Uskon, että tämä auttaa sinuakin eteenpäin. Puhu paha pois.
Halaus <3
kerrot mustasukkaisesta, narsistisesta, entisestä miehestäsi, joka vei mukanaan suloisen lapsenne kostoksi, sen tähden että sinä uudestaan ja uudestaan muistaisit häntä, ja että hän olisi jatkuvasti ajatuksissasi, niin ei siitä varmaan koskaan pääse, mutta oletko oikeasti yrittänyt tai halunut unohtaa hänet,
tehtyä ei saa tekemättömäksi, täytä elämäsi kaikella mitä sinulla on nyt, anna valon loistaa sisimpääsi, ehkä ei kukaan ihminen pysty niin auttamaan sinua täysin, kaikki lähtee sinusta itsestäsi, ajattelen parastasi, niin että saisit elää onnellista ja iloista elämää, suru ei tuo kuitenkaan veeraa takaisin, katkeruus vain syö sinua sisältä uuvuttaen ja vieden voimiasi.
valoa ja iloa elämääsi !
”Ne tuntuvat terveen ihmisen korvaan niin uskomattomilta ja järjettömiltä.
Eivätkä pelkästään tunnu vaan sitä ne myös ovat.
Mutta ne ovat kaikesta uskomattomuudestaan ja järjettömyydestään huolimatta totta.”
Minä olen elänyt suhteessa, jossa en ensin saanut kuunnella lempibändiäni, koska ex-poikaystäväni kuunteli sitä myös (ei oikeasti edes kuunnellut). Myöhemmin en saanut kuunnella mitään kyseistä genreä edustavaa bändiä. En saanut käydä paikkakunnalla, jossa olin lapsesta saakka sukuloinut, koska olin joskus kesäseurustellut yhden pojan kanssa kyseisellä paikkakunnalla. Niin, seurustelin ehkä viikon, teininä. Myöhemmin en saanut enää soittaa kyseisellä paikkakunnalla asuville ystävilleni enkä edes sukulaisilleni. Soitin mummolleni salaa ja poistin puhelutiedot – kuin pahankin petoksen olisin tehnyt. Lenkillä sain käydä vain äitini kanssa. Lisäksi olin huono ja naurettava ihminen jutellessani opinnoistani ystäväni kanssa. Koska mies ei ollut käynyt samaa koulua, täytyi tuossa koulussa olla pahasti jotain vialla. Kuulemma oli itsekästä edes mainita tuon koulun nimi hänen läsnäollessaan. Hänen inhonsa kouluani kohtaan ei kuitenkaan estänyt häntä istumasta päivittäin tuntikausia koulun ulkopuolella autossaan,keula ovelle päin. Täytyihän hänen nähdä, etten ole koulussa vain leikisti ja oikeasti vietä päivääni jossain ihan muualla.
Omaankin korvaan oma tarinani kuulostaa järjettömältä. Miksi kukaan suostuu elämään noin? Miksi hyväksyy kaiken ja ottaa lähes mukisematta vastaan kaikki rajoitukset? Koska ihminen tuntee olevansa huono ja väärässä. Toinen on oikeassa, tietää aina paremmin. Toinen on kertonut, että ilman häntä en olisi mitään.
Minä lähdin. Lopulta. Kuten sinäkin. Minä jätin lapsuusperheeni kotipaikkakunnalle ja pakenin muutaman sadan kilometrin päähän. En uskaltanut jäädä. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään, mitä en olisi voinut tehdä ja hoitaa myös muualla. Sinä olit äiti, hyvä äiti, ja halusit, että lapsi saa viettää aikaa isänsä kanssa. Niin vahva olit, että sallit sen, vaikka lapsen isä teki elämästäsi helvettiä. Ja siitä jouduit maksamaan kalleimman mahdollisen hinnan.
On kohtuuton vääryys, että järjettömyyteen perustunut sairas, itsetunnon tuhonnut parisuhde ei ole jo itsessään riittävä rangaistus. Tunnen puolestasi ihan valtavaa surua ja samalla ihailen vahvuuttasi ja kykyäsi rationaaliseen ajatteluun. Toivon sinulle kaikkea hyvää. <3