Heräsin aamulla aikaisin, kun Koo lähti töihin.
Olen nukkunut taas huonosti; en saa unta iltaisin ja nukun pitkälle aamupäivään.
Ja sitten kärsinkin sinnikkäästä päänsärystä.
Vaihtoehtoisesti nukun muutaman tunnin, herään aikaisin ja istun nollat taulussa päivän tajuamatta oikein mistään mitään.
Mutta yksi asia on ja pysyy, nukkui sitten miten tahansa:
väsymys.
Makasin sängyssä ja selailin kuvia.
Löysin videon joka oli kuvattu niihin aikoihin, kun Veera oppi luistelemaan.
Veeran ääni sai sisälläni jotain särkymään.
Itkusta ei meinannut tulla loppua.
Katsoin sen 18 sekuntia kestävän videon aina uudelleen ja uudelleen, kuuntelin ääntä jota kaipasin niin valtavasti.
Maailman kaunein ääni.
Ääni, jota en voi kuulla enää.
Hetken tuntui, kuin se yksi video olisi kaikki mitä minulla Veerasta on.
Sen talven vietimme jäillä.
Veera hoksasi luistelemisen tekniikan ja kehittyi nopeasti.
Voi miten kaipaan niitä makkaroita, piruetteja ja pyllylleen tömähdyksiä.
Sitä, kuinka vedin Veeraa käsistä ja hän teki kuvioitaan.
Tai kun vedin Veeralle vauhtia ja tyttö ohjasi itsensä lumihankeen.
Sitä hymyä ja naurua.
Veeraa.
Olen iloinnut useana päivänä näyttäytyneestä auringosta, yrittänyt imeä siitä kaiken irtoavan energian.
Kyllä se sitä vähän antaakin ja ajatus lähestyvästä keväästä tuntuu hyvältä.
Pidän keväästä.
Kevät tuntuu aina uudelta alulta.
Alkuviikosta näin nuoren tytön, jonka silmistä loistivat massiiviset ripsienpidennykset.
Hämmennyin, koska minusta tyttö ei ollut edes 12 vuotta.
Oikeasti varmasti oli vanhempikin-
minun iän arviointikyky on heikentynyt huomattavasti sen jälkeen kun lopetin työt nuorten kanssa.
Veera rakasti meikkejä ja kaikkea kauneuteen liittyvää.
Hän sai kevyitä meikkejä lahjaksi ja sovimme, että kotona hän saisi niitä käyttää.
Monta kertaa tyttö tuli esittelemään meikkaustulostaan minulle ja välillä sai purra huulta naurun pidätykseksi ja välillä taas oikeasti ihastella.
Riippui ihan siitä, käyttikö neiti sillä kertaa kajaalia vai ei.
Välillä hänen huoneessaan alkoi kimeä, riemuisa kikatus ja tiesin, että pian nähtäisiin melkoinen maskeeraus.
Kynsien lakkaamisessa Veerasta oli näppärä.
Tytöllä ei kauaa mennyt, kun 10 pienen pientä kynttä oli saanut uuden värin.
Yleensä se oli pinkki.
Veeran huoneessa tuoksui aina kynsilakka.
Kynsien lakkaamisesta tuli mieleen Veeran kätisyys.
Pienenä Veera käytti molempia käsiä mutta kasvaessaan kynäkädeksi vakiintui oikea.
5-vuotisneuvolassa terveydenhoitaja kiinnitti huomiota Veeran tapaan pitää kynää; se oli nyrkkimäinen ote (keltä lie perinyt, minun kynäotteenihan on vuosien korjausyrityksistä huolimatta edelleen kuin pitäisin kiinni tennismailasta)
Piti alkaa muuttamaan otetta oikeaan otteeseen ettei kouluaikana tulisi ongelmia.
Kotona kävimme seuraavan keskustelun:
Ä: Voitas ruuan jälkeen harjotella sitä oikeaa otetta.
V: Kyllä mie osaan
Ä: Ei mutta silleen oikealla tavalla niinku se neuvolantäti näytti
V: Kyllä mie osaan
Ä: No näytäppä
Veera otti kynän täysin oikeaoppiseen otteeseen ja katsoi minua mitäs minä sanoin ilmeellään.
Ä: No mikset sie sielä neuvolassa pitänyt sitä noin ko se täti käski?
V: Ei aina tarvi tehä niinku toiset sanoo.
Niin.
Olit aivan oikeassa rakas, pieni (näsä)viisas lapseni.
Kun ei ole sanoja. On vain kuristunut sydän ja kyyneleet. Niin niin paljon voimia.
❤
Voi, taas niin koskettava teksti, kertomuksessa aistin ja näen Veeran iloisen ilmeen, silmät sirrillään ja esittelemässä kynsiään. Tunnen itsekin kuinka sydämeni puristuu kasaan kun sinun kaipausta Veeraan ajattelen.
Ihana tyttönen <3 Ihania muistoja <3
Voimia sinulle urhea nainen, Veeran rakas äiti <3