Eilen illalla, vähän ennen työvuoron päättymistä, havahduin ajatukseen joka oli kuin painava kivi rinnan päällä.
Olen nähnyt Veeran viimeisen kerran tasan kolme vuotta sitten.
Eskarin eteisessä, posket pakkasesta punoittaen sitä etuhampaatonta hymyä hymyillen ja vilkuttaen-
maailman kaunein hymy, maailman kaunein lapsi.
Nähdään viikon päästä äiti!
Emme nähneet enää koskaan.
Minun mielessäni tuo päivä sekä Veeran kuolinpäivä ovat olleet vasta,
ihan viime päivinä, korkeintaan viikkoja.
Usein huomaan puhuvanikin niin kuin tapahtunut olisi ollut ihan edellispäivinä.
Mutta taas oikeassa ajassa mitattuna 3 vuotta on pitkä aika-
siinä ehtii tapahtua paljon;
ihmiset tutustuu, ostaa asuntoja, vaihtaa työpaikkaa, valmistuu ammattiin, menee naimisiin, eroaa , rakentaa taloja, syntyy, kuolee jne.
Tapahtuu paljon suuria asioita, minullekin;
olen löytänyt miehen, työt ja rakentanut talon.
Miten voikin olla mielessään edelleen siellä 3 vuoden takana ja yhtäaikaa todellisuudessa elää aikaa eteenpäin?
Se on outoa.
Ehkä surulla on oma aikavyöhykkeensä?
Tunsin huonoa omatuntoa siitä, että muistin tuon vuosipäivän vasta illalla.
Turhaa, tiedän, mutta ajatus oli puukonisku sydämeen;
olen unohtanut jotain Veeraan liittyvää ja vieläpä noin ison asian.
Se tuntui kamalalta, aivan kuin olisin unohtanut Veeran itsensä.
Unohdukselle oli hyvin luonnollinen syy;
olin töissä ja työni vie kaiken ajattelun.
Se syy on lohduttava mutta silti asian unohtaminen tuntui kamalalta.
En haluaisi unohtaa Veerasta mitään, en yhtään mitään mutta samalla tiedän sen olevan mahdoton toive.
Ihmisen muistilla on kapasiteettinsa ja on väistämätöntä, että ajan myötä alkaa unohtamaan.
Millaisia vaatteita Veeralla oli, mitkä olivat hänen viimeiset kenkänsä, lempikirja, hammasharjansa väri
ja niin edelleen.
Unohtaminen alkaa pienistä asioista, jatkuen niin, että jäljelle jää ne tärkeimmät ja oleellisimmat muistot.
Ja rakkaus. Tietenkin.
Sitä ei voi unohtaa.
?❣?
On varmasti totta että tietyt asiat alkaa ajan myötä hämärtyä muistista,ne kaikkein arkisimmat asiat. Mutta ihmisen mieli vain on sellainen,ja vaikka et niitä kaikkia muistaisikaan enää niin tarkasti tai ehkä lainkaan niin se tärkein kulkee koko ajan mukanasi,sydämessäsi. Veeran olemus ja ilo,ja se kaikki pohjaton rakkaus. Voimia ja valoa sinulle Mari tähän pimeään aikaan ❤️
Sydämen prinsessa ?
Ei Veeraa voi kukaan unohtaa, ei äiti ainakaan. On vain merkki siitä että elämä jatkuu, niin sen Veerakin halusi. Tapahtuu asioita, oikeitakin ja on luonnollista että ne vie mukanaan. Ei KUKAAN usko että sinä Mari unohtaisit Veeran. <3
Liityn Anne-Marian sanoihin <3 <3 <3
Uskon että Veera sanoisi sinulle, että ei se Äiti haittaa vaikka et mieti minua tai poismenoani enää ihan joka hetki, en mene silti minnekään sydämestäsi ja muistoistasi. Olen aina tässä ❤
Paljon voimia tuleviin päiviin.