No huhhuh mikä fiilis EDELLEEN!
Keväällä mie sain viestiä ihanalta Peipon Lauralta, joka on oikee hyvinvoinnin monitoiminainen pohjoisen Leviltä.
Hän kysyi olisiko mitenkään mahdollista, että tulisin puhumaan hänen ja yrityksensä luotsaamaan tapahtumaan.
Minäkö?
Minä inhoan olla ihmisten edessä, huomion keskipisteessä.
Sydämeni inhoaa sitä vielä enemmän ja pyrkii ko. tilanteissa pakenemaan rinnasta ulos.
Tajunnan vievän jännityksen lisäksi koen olevani surkea puhuja, sillä sanat menee helposti sekaisin siinä sönköttäessä ja änkyttäessä.
Pahinta kaikista on se, että minä suostuin Lauran pyyntöön.
Viime lauantain iltapäivänä niiasin (kyllä, niiasin) yleisölle, joka oli tullut kuuntelemaan minun pienen Veerani tarinaa.
Kuusi vuotta on vaikea tiivistää tuntiin ja olisinkin voinut jatkaa vaikka kuinka kauan-
niin paljon jäi vielä kertomatta.
Siinä lavalla seistessä tuntui, että halkean kaikesta siitä ylpeydestä, kiitollisuudesta ja ilosta.
Olin otettu siitä, että sain kuulijoissa aikaan tunnereaktioita. Niin näkyviä kuin heidän jälkeenpäin viesteillä kertomiaan.
Se on hienoa erityisesti siksi, koska se tarkoittaa, että he ovat kuunnelleet.
Ja sama sille, että he olisivat kuunnelleet konkreettisesti minua-
sillä ei ole merkitystä.
Mutta sillä, että he kuuntelivat tarinaa Veerasta, on.
Minun pienen Veerani, jonka haave oli tulla maailman kuuluimmaksi balettitanssijaksi.
Balettitanssijaa Veerasta ei tullut mutta hänen tarinastaan voi tulla kuuluisa.
Sellainen, jonka avulla saisimme muistutettua ihmisiä siitä kaikkein tärkeimmästä.
Pidin puheeni ytimenä sitä, ettemme saisi pitää elämää ja sen sisältöä itsestäänselvänä tai olettaa sen olevan siinä aina.
Elämä on arvaamaton, kukaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kaikki on mahdollista-
niin hyvässä kuin valitettavasti myös pahassa.
Ei Veeran pitänyt kuolla mutta niin tapahtui.
Siksi meidän pitää elää jokainen päivä niin, että illalla nukkumaan mennessä voi sanoa olevansa onnellinen.
Tehdä ja sanoa asioita, jotka tekevät meidät onnellisiksi.
Pitää huolta heistä, jotka ovat meille rakkaimpia.
Heistä, joita ilman emme usko voivamme elää.
Entä jos sen joutuukin yllättäen opettelemaan?
Emme tiedä milloin se viimeinen päivä on-
itsellä tai sillä rakkaimmalla.
Siksi meidän pitää uskoa kliseetä ja elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen.
Onnellisena.
♥️?
Niin totta. Tämän tarinan myötä olen opetellut sanomaan samaa itsekin ja lapsillekin sanonut, että vihaisena ei pidä mennä nukkumaan.
Mari, sinä olet jo selviytymässä pahimman yli. Ihanaa sen johdosta.
Olet Mari super nainen. Tämäkin luento, vaikka pelkäsit/jännitit etukäteen sujui hyvin, Veera on iloinen ja ylpeä omasta äidistään joka kertoo tarinaa ja luo uskoa ihmisiin että pitää kiittää jokaisesta päivästä. Jokainen omalla tavallaan. Minäkin olen tämän opetellut. <3
❤?❤
❤?❤