Kuten olen jo varmaan sadassa edellisessä julkaisussa maininnut niin kerta kiellon päälle:
olen ollu kipeenä.
Totuus on, että minun elimistössä on kytenyt tulehdustila jo puoli vuotta välillä yltyen ja välillä hiipuen vain yltyäkseen taas.
Viimeisin yltyminen taltutti kaikki minun ”vain vähän pää kipeä / hampaasta se johtuu / poskiontelon kanssa ollut vähän ongelmaa- selitykset.
Se ”vain poskiontelontulehdus” sai sohvan pohjalle.
Nyt, kolmannen antibioottikuurin ja kahden eri nenäsuihkeen myötä alkaa olo kohentua sen verran, että pystyn tekemään keveitä hommia.
Fyysinen rasitus vie voimat samantien ja esimerkiksi portaitten nousu tuntuu siltä, kuin juoksisi maratonin.
En ole maratonia juossut mutta voisin kuvitella sen raskaaksi.
Pari päivää sitten otin itsestäni onnistuneen selfien-
jokainen nainen tietää kuinka harvassa sellaiset ovat.
En julkaissut kuvaa missään vaan jäin hämmentyneenä miettimään ihmistä.
Kuvassa näytin terveeltä ja hymyilin-
kuva viestitti hyvää oloa ja vointia.
Todellisuudessa minulla oli helvetillinen päänsärky.
Se kuva muistutti minua siitä, kuinka ihmisestä ei koskaan voi päällepäin nähdä totuutta.
Sorrumme usein oletuksiin ja teemme päätelmiä tietämättä faktoja.
Se on surullista.
Ja vaarallista.
Peilaan tätä parisuhteeseen, jossa elin;
päällepäin näytimme tavalliselta, onnelliselta perheeltä.
Oli perhe, talo ja koira.
Tyyneyttä, onnea ja rakkautta huokuva idylli oli täydellinen.
Mutta vain ulospäin.
Sinnittelin pitkään töissä tämän poskiontelotulehdukseni kanssa-
söin tolkuttomat määrät kipulääkkeitä, ettei pääni tuntunut räjähtävän paineesta.
Kumartumaan en pystynyt silloinkaan.
Selittelin muille ja ennenkaikkea itselleni, että kyllä tämä helpottaa.
Aivan samoin tein parisuhteessani;
Sinnittelin ja selittelin.
Uskoin muutokseen-
kunhan työkiireet helpottaa, kaikki muuttuu.
Kunhan tulee kesä, kaikki muuttuu.
Jouluna kaikki on paremmin.
Kunhan minä muutun, kaikki muuttuu.
Kunhan planeetat vaihtavat paikkaansa niin kaikki muuttuu.
Luonnollisesti, muutoksen sijaan kipu yltyi.
Sitten tuli se päivä, kun en enää jaksanut.
Fyysisen ja henkisen kivun merkittävin ero on siinä miten ne näkyvät.
Flunssassa nenämme valuu ja punoittaa, oksennustaudin näkymistä tuskin tarvii kuvailla.
Mutta miten näkyy se, kun mielemme voi pahoin?
Ei mitenkään.
Ei, ennen kuin pahaolo on kasvanut niin voimakkaaksi, että se oireilee fyysisesti ja näkyy tekoina-
pieninä tai isompina.
Hetkellisinä tai lopullisina.
Siinä vaiheessa ollaan jo todella sairaita ja liian usein myös jo todella myöhässä.
Miksi meidän on niin vaikeaa myöntää, että on paha olla?
Tämä kysymys pätee sekä fyysiseen, että henkiseen kipuun.
Onko kyseessä suomalainen mentaliteetti, jossa kaikki pitää kestää koska sotilaat Karjalan kannaksellakin kestivät ja ennenkaikkea koska liian moni ei kestänyt?
Vai häpeä myöntää oma vajavuus, se ettei ollakaan täydellisiä-
ei kyettykään työhön yli 40 asteen kuumeessa ja päässäkin pyörii omituisia ajatuksia.
Kaadumme kadulla ja kivun sijaan ensimmäisenä kiinnitämme huomion siihen, että eihän varmasti kukaan nähnyt.
Pelkäämmekö nöyryytystä?
Selviää, että korkea kuume ei johdukaan sydänlihaksen- tai aivokalvontulehduksesta vaan tavallisesta kausiflunssasta ja omituiset ajatukset olivatkin stressin eikä psykoosin aiheuttamia.
Ylireagoimme, pelkäsimme ja mikä pahinta-
myönsimme sen.
Muistuttaisin tässä välissä, että en ole psykologian ammattilainen-
nämä kaikki ovat minun ajatuksiani ja teorioitani, joita kertyy välillä sellaisia määriä, että niitä on pakko jotain väylää saada uloskin.
Ja sairastamisen myötä kertyneen mädän vuoksi pään kapasiteetti on entistä pienempi.
Mut hei, kyllä se tästä.
ps.
Huomasin tuossa, että @surupaivakirja seuraajia on jo yli 2000!
Voin kuvitella Veeran ilmeen;
silmät suurena tuikkien ja suu hämmästyneeseen hymynsekaiseen irvistykseen vedettynä.
Sellainen ilme hänellä oli aina, kun jokin asia oli yhtäaikaa hurjaa, uskomatonta ja siistiä.
Jaksamista Mari ❤
Niin moni tukee sinua ajatuksin ja samoin!
Parane pian.
*sanoin
Hyvin olet pohtinut. Näkee, että olet kasvanut ihmisenä valtavasti. Arvostan, että ihminen käyttää omia aivojaan. Silloin kun on sairas, tavalla tai toisella, ei osaa ajatella järkevästi. Kun on sairas, on väsynyt ja siksi pelkää enemmän kuin normaalisti. Pelko taas ohjaa ihmistä aivan liikaa. ”Mitä tekisit jos et pelkäisi?”
Pelkokin on tietysti jossain määrin tarpeellinen, mutta se ei saisi hallita.. Onneksi tabuja on aina vain vähemmän ja ihmiset uskaltavat olla avoimempia. Mielenkin sairaudet alkavat olla vain sairauksia muiden joukossa. Mutta sitten on ihmisiä, joilla ei ole itsellään ”sairaudentuntoa” ja sellainen taisi olla myös Veeran isä. Silloin ollaankin todella vaikeassa tilanteessa..
Minä näen entistä selvemmin sinun kirjoittamisen tarkoituksen. Se auttaa sinua, mutta se tulee auttamaan vielä monia muita. Toivon, että kirjoitat kaikesta kirjan. Sitten kun aika on kypsä. Olet rakas ja niin oli myös suloinen Veera ❤️ ps. Tulehdus pitää saada kyllä jo paranemaan!!
VOIMIA <3 <3 <3
Sairastan vaikeaa masennusta ja olen pohtinut paljon samoja asioita. Ympärilläni on nykyään muutama ihminen, joille pystyn kertomaan jos on paha olla. Ja tämäkin on ottanut aikansa.
3 viikkoa sitten yksi kaveri kysyi minulta viestillä, että mitä kuuluu. Sillä hetkellä, pahan olon vellotessa vastasin totuuden mukaisesti, että voin huonosti. Kerroin että kaikki voimat menee hengittämiseen ja lapsesta ja hänen tarpeista huolehtimiseen. Vieläkään en ole saanut minkäänlaista vastausta tähän viestiin. En pienintäkään inahdusta. Tämä muistutti taas itselle, miksi on helpompi sanoa ja esittää muille, että kaikki on ok.
Omalla kohdalla tämä vahvisti sitä kokemusta, että ehkä emme pelkää myöntää itsellemme, että voimme huonosti. Mutta pelkäämme myöntää muille, että voi huonosti, koska pelätään hylkäämistä. Tai sitä, että siitä tulee kertomisen jälkeen todellista.
Et ole yksin, vaikka luulet niin. Itse ollut samassa tilanteessa. Toivon sinulle voimaa löytää apua. Jos haluat, minuunkin voi ottaa yhteyttä ❤️ Virpi Arrela
<3 Ihanaa joulukuuta, kaikesta huolimatta!