Erään yhteydenoton myötä jäin miettimään suremista ja sen merkitystä.
Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että en ole millään tavalla psykologian ammattilainen ja asiat ovat minun päätelmiäni sekä ajatuksiani, ellei toisin mainita.
On suru ja sitten on sureminen.
Suru on tunnetila, joka saapuessaan jää pysyvästi tunnemaailmaamme-
se ilmenee eri tavoin, eri aikoihin ja eri voimakkuuksilla.
Sureminen taas on kaiken edelläolevan hyväksymistä ja vastaanottoa.
Suru on päämme sisässä ja sydämessämme,
sen kulkuun emme voi vaikuttaa emmekä pääse sitä pakoon.
Se kulkee mukanamme.
Toisena päivänä se on niin voimakas, että saa meidät huutamaan polvillamme ja toisena vaimeampi, haikea tunne menetyksestä ja kaipauksesta, joka saa äänettömän kyyneleen valumaan poskipäällä.
Sureminen taas on toiminto, jolla purkaamme surua.
Se on puhumista ja itkemistä,
verenmaku suussa hiihtämistä tai nyrkkeilysäkin hakkaamista.
Se on huutoa, uikutusta ja naurua.
Hiljaa istumista tai tikku-ukkojen piirtämistä.
Sureminen on juuri sitä, miltä surevasta parhaalta tuntuu-
ja ennenkaikkea juuri silloin, kun siltä tuntuu.
Suremisessa on se huono puoli, että sen me voimme piilottaa ja jättää huomiotta.
On luonnollista, että pyrimme pitämään paletin kasassa;
on perhe, työt, elämä, kaikki pyöritettävänä.
Ei siinä ole aikaa tai oikeaa paikkaa surra.
Mikä on suremiselle oikea paikka?
Ei mikään,
sellaista ei yksinkertaisesti ole.
Sureminen on oikeaa juuri silloin, kun suret-
tapahtui se sitten kotona, haudalla, kaupassa, kokouksessa, pankissa, missä vain.
Sillä mitä muut ajattelevat, ei ole väliä.
Jenni Vartiaisella on kappale nimeltä ”Suru on kunniavieras”.
”Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa varoen vaali,
ettei se menisi hukkaan.
Pois älä oveltas käännytä koskaan
suru jos koputtaa milloin.
Pyydä se sisälle, syötä ja juota,
tarjoa yösija silloin ”
Suru todella on kunniavieras-
se ei silti tarkoita, että se on odotettu.
Suru on merkki rakkaudesta,
siitä, että olemme menettäneet jotain meitä koskettavaa.
Suru on rakkautta fyysisen olemisen päätyttyä.
Miksi me torjuisimme sen? Rakkauden.
Emmehän torjuneet rakkautta kohteen eläessäänkään.
Nämä on vaikeita asioita, koska kyse ei ole vain meistä, minusta.
Suremiseen vaikuttaa vahvasti kaikki meitä ympäröivä;
ihmiset ja koko yhteiskunta, oletukset sekä odotukset ja niistä muodostuvat paineet.
Suremisen tabu.
Puhumattakaan omista peloista;
kaikki se kipu ja tuska,
ahdistus ja epätoivo.
Kuka sellaisia haluaa tuntea, jos ei ole pakko?
Juju onkin siinä, että on pakko.
Miksi se sureminen sitten on niin tärkeää?
Siksi, että mitä paremmin on saanut surra, niin sitä paremmin se suru muovautuu osaksi elämää.
Vaikka me kuinka juoksisimme suremista pakoon, se löytää meidät aina.
Aina.
On parempi pysähtyä ja surra-
antaa sen tehdä tärkein tehtävä ja kuin huomaamatta jokin päivä
rakkaamme nimi ei saa enää ääntä vapisemaan eikä
muistot ole vain veitseniskuja sydämeen.
Ei ole vihaa ja katkeruutta vaan rakkautta ja kiitollisuutta.
Alamme näkemään taas värejä, valoa ja koko elämän vaikka olemme menettäneet jotain sitä suurempaa.
Sureminen on siis edellytys elämän jatkumiselle.
Helppoa se ei ole-
ei todellakaan mutta se on mahdollista.
Se vaatii vain rohkeutta, armoa ja aikaa.
Sinä pystyt siihen kyllä.
Ps.
Silloin, kun katkeruus ja viha yrittää ottaa vallan niin mieti tätä lausetta:
” Mä elän mielummin vaan yhden päivän sun kaa, ku ilman sua aina”
Lause on Frans Harjun kappaleesta ja kiteyttää hienosti kiitollisuuden-
sen, kuinka meidän tulisi olla onnellisia siitä mitä saimme sen sijaan, että katkeroituisimme siitä mitä menetimme.
Muistan lukeneeni naisesta joka menetti kaikki kolme lastaan Thaimaan tsunamissa. Oli kauan ollut huonona ja haluton elämään, kunnes oli vaan yksi aamu päättänyt alkaa kiittämään katkeroitumisen sijaan. Ja joka aamu kiitti kun sai olla näiden kolmen lapsen äiti ja kiitti kun oli ylipäätään lapsia saanut. Ja niin Pikku hiljaa alkoi voimaan paremmin.. kiitollisuus suojaa katkeruudelta- näin Varpu Hintsanen aina Sanoo.
Huonona? Miksi näin negatiivinen ilmaisu?
Eikä ole kovin rohkaisevaa sanoa että hän nyt vain päätti näin, ihan kuin surusta tai mistään rankasta voisi vain päättää luopua/piristyä.
Ehkä tarkoitit hyvää, mutta pohjalla olevalle tuo voi tuntua lähinnä ulkokultaiselta kettuilulta.
Ai miten upeasti sanoitettu jälleen! ♡ Jälleen kerran tippa linssissä sinun tekstin ääressä. Kiitos! ♡
Upea kirjoitus; kiitos❤
Juuri näin, sureminen tekee tilaa uudelle elämälle.
<3
Olet aivan älyttömän taitava kirjoittaja, mutta myös äärettömän viisas ihminen. Tämä teksti sen jälleen todistaa. Kiitos, kun kirjoitat. Olen lukenut blogiasi alusta asti ja monet kyyneleet vierittänyt tätä lukiessani. Paljon paljon voimia ja valoa elämääsi sinulle Mari!❤️
Niin upea teksti taas Mari ❤️
Jokainen on ansainnut tulla kaivatuksi.
Sureminen auttaa luopumaan ja päästämään irti siitä, minkä on menettänyt ja sitä kautta jatkamaan elämää. Kauniisti kirjoitettu.
Hei, aivan älyttömän ihana blogi sulla. Kirjoitat todella hyvin, ja tätä lukee mielellään vaikka aihe on raskas ja surullinen. Oon susta tosi ylpeä, siitä mihin oot päässyt kaikesta huolimatta! Paljon Tsemppiä tulevaisuuteen ja elämäänne!
Ps. siskoni on aina sanonut mulle että jos löydät sulan jostain, ei ole hätää. <3 Toivon sulkia elämäsi tielle.