Eilisaamuna heräsin kovaan särkyyn-
nousin ylös, laitoin kahvin tippumaan ja otin maksimiannoksen särkylääkettä.
Jostain syystä lääke tehosi hyvin hitaasti-
makasin sängyssä vaikeassa mutta ainoassa siedettävässä asennossa.
Lopulta, kun lääke alkoi tehoamaan en suinkaan ollut helpottunut.
Olin suunnattoman ärtynyt ja vihainen;
ihan suoraan sanottuna vi**uuntunut.
Joskus elämä vaan tuntuu niin hemmetin kohtuuttomalta.
Jos ei itke silmiä irti päästä tai joudu taistelemaan
kuolemaa toivomaan saavan ahdistuksen kanssa,
niin sitten tulehtuu poskiontelot.
Eli jos nouset henkisen kivun romahduksesta taas jaloillesi, niin
fyysinen puoli vetää varmasti takaisin maahan.
Veeran kuolinpäivästä seuranneen alavireyden alkaessa helpottamaan astui fyysinen tuska esiin.
Ilmeisesti puolen vuoden poskinontelotulehdus ei ollut elämälle tarpeeksi vaan se päätti ottaa järeämmät aseet käyttöön ja nyt kärvistelen tulehtuneen hampaan kanssa.
Sairaalloisesta hammaslääkäripelosta kärsineelle tuo kärsimys etenkin on sangen mukava.
Onneksi olen löytänyt maailman ihanimman hammaslääkärin ja nykyään menen hammaslääkäriin jopa mielelläni.
Takaisin eiliseen.
Pakko myöntää, että hetkeksi vaivuin itsesääliin, joka oli vähintään yhtä raju kuin se hampaan tulehdus.
En voinut olla miettimättä, että mitä väärää olen tässä elämässä tehnyt? Mikä hemmetti minussa on vikana?
Ei riitä, että särjet ja menetit itsesi suhteessa, josta lähtemisen vuoksi lopulta menetit myös sen ainoan mitä elämässäsi oli jäljellä.
Hautaat oman ammutun lapsesi.
Ei riitä, että kaipaat ja ikävöit, syyllistät itseäsi, näet painajaisia, kärsit muisti- ja keskittymisvaikeuksista, kaipaat vielä lisää jokaikinen päivä.
Ei, ei riitä.
Pitää tuntua vähän fyysistäkin tuskaa.
Pidin aiheesta hyvin vaikuttavan monologin ystävälle,
joka sitä kuunnellessaan viimeisteli takkaamme rakennuksella.
Istuin takkahuoneen lattialla pää takakenossa,
koska pään alaspäin painaminen sattui.
Siinä hetkessä kaikki tuntui niin valtavan järjettömältä ja epäreilulta.
Tovi myöhemmin istuimme parvekkeella auringonpaisteessa ja
puhuimme elämästä, kun ystäväni tuumasi:
mutta nythän kaikki on hyvin.
En osannut sanoa oikein mitään,
tuijotin vain kuinka valo maalasi rannan kaislikkoa.
Illalla tuo sama ystävä tuli puolisonsa kanssa meille katsomaan Vain elämää.
Olimme Koon kanssa tehneet ruokaa ja vietimme mukavan, naurulla kyllästetyn illan.
Minulla on ihana puoliso, ihmisiä ympärillä, ruokaa ja turvallinen koti.
Yhtäkkiä muistin ystäväni lauseen sieltä parvekkeelta.
Niin, hän oli oikeassa.
Kaikki on hyvin.
Nukkumaan mennessä tunsin rauhaa,
sitä kipuakin.
En vain antanut sen ärsyttää enää-
kivun kestää paremmin, kun sen rinnalla kulkee paljon enemmän iloa.
Tänä aamupäivänä sain viestin, joka sai minut itkemään.
Se viesti kiteyttää yhden niistä syistä miksi olen Veeran ja minun tarinaa koskaan alkanut kertomaan.
Se viesti on yksi kauneimmista mitä olen koskaan saanut ja se tuo minun suruuni niin paljon lohtua etten edes osaa sitä selittää.
Ja nyt minua itkettää taas.
”Kiitos Veeran minä ja lapseni pelastuimme”
Lapsen kuolema ei saa olla tarkoitus, mutta ulostuonnillasi siihen johtavista syistä on tarkoitus. Kiitos, kun olet jaksanut kirjoittaa meille Veeran tarinaa ja omaa jaksamistasi surun keskellä. ❤️
<3
❤❤❤
Nyt itkettää minuaki ?
Sinä ansaitset jokaikisen hyvän olon,onnentunteen ja hyvän mielen. Sinua on käristetty jo ihan tarpeeksi.
En tiedä ymmärsinkö oikein, sinä ansaitset kultaa. ❤️
Sait ihanan, lohduttavan kommentin. Veera pelasti jonkun toisen, sinun rakas ballerinasi.
Tiedätkö, että olet tuleva tekemään tämän kirjoituksillasi itsekin, Veeran kautta, vielä useamman kerran.
❤❤❤