Luin tänään poliisin esitutkintapöytäkirjaa.
Jälleen kerran.
Luin kiivaasti, kuin etsien vastausta johonkin.
Äänettömästi luin ääneen lauseita, jotka osasin jo melkein ulkoa.
Lauseet, joita en meinannut ymmärtää luin uudelleen.
Olen lukenut sen paksun nivaskan useaan kertaan mutta jokaisella lukukerralla herää uusia ajatuksia ja kysymyksiä.
Ja vanhoja.
Seisoin keskellä olohuonetta ja kuvittelin tilanteen pöytäkirjatekstin mukaisesti.
Veeran sijainnin, hänen isänsä sijainnin.
Muistelin Veeran pituuden, hänen isänsä pituuden.
Vertasin sijainteja ja pituuksia luodin meno- ja tuloaukkoihin.
Yritin todistaa itselleni, ettei Veera tiennyt mitään.
Tänään jäin miettimään myös sitä, että Veeran ruumiinavausta on seurannut kaksi rikospoliisia. Normaali käytäntö.
Minusta tuntui loukkaavalta; minun pienen tyttöni ruumiin äärellä on oltu kuin esitystä seuraamassa.
Työtään he vain tekivät.
Tajusin myös, että joku on pitänyt minun pienen tyttäreni pientä sydäntä käsissään.
Sydäntä, joka ei enää lyönyt.
Sydäntä, joka oli täyttä kultaa.
Ajatus siitä, että oma lapsi on viilletty ja sahattu auki on kamala.
Ruma ja ahdistava.
Siinä ei ajattele sitä, että lasta sattuisi- hänhän on kuollut, sen tajuaa.
Jotenkin se on niin brutaalia.
Hänen pieni kehonsa on aukaistu ja elimet nostettu yksitellen tarkastettaviksi.
Se tuntuu niin… absurdilta.
Aivan, kuin se ei olisi enää Veera, minun tyttöni.
Ja eihän se ollutkaan.
Veera on siellä missä minäkin.
Mietin huomasivatko avaustyössä mukana olevat arven Veeran oikean rinnan alla.
Pieni pyöreä arpi.
Se oli siinä hänen syntymästään saakka.
Eilen sain voimakkaan itkukohtauksen.
Ikävä ja epätoivo iski jälleen lujaa ja tuntui kestävän ikuisuuden.
Itkin ja itkin.
Hetken aikaa en saanut henkeä, rintaa puristi.
Miksi Veera ei saanut elää?
Miksi?!
Tai kyllähän minä tiedän miksi.
Siksi, koska ihmisen kostonhimo ja viha meni pienen tytön elämän edelle.
Se on vielä brutaalimpaa kuin ruumiinavaus.
Haluan uskoa, että tytöstäsi on huomattu jokainen pieni ainutlaatuinen yksityiskohta. En myöskään usko että kenellekään tilanne olisi ollut helppo ja ”vain työtä”. Lapsen kuolema on aina vaikea ymmärtää, vielä vaikeammaksi sen tekee kun lapsen elämän päättää oma vanhempi.
Myös me ulkopuoliset olemme lähettäneet miksi kysymyksiä jonnekin kaukaisuuteen, pohtineet miksi exäsi ei nähnyt valoa ja toivoa muuttuneessa elämäntilanteessa, hänellä olisi ollut mahdollisuus olla onnellinen…
Kun mieli sairastuu niin usein sen edessä ollaan neuvottomina ja aina mielen vakavaa sairautta ei havaita ajoissa. Jokainen tietää että terve ihminen ei näin toimisi.
Olette ajatuksissa. Toivon sinulle paljon voimia ja pieniä ilon ja onnen pilkahduksia jokaiseen päivään ja kannattelevat sinua eteenpäin.
Hei Mari,
Ymmärtää emme tätä voi, niin käsittämätöntä tämä on.
En kuitenkaan usko, että niin poliisit kuin ruumiinavauksen suorittajakaan olisivat kyenneet tuohon tunteetta. Se on varmasti painunut heidänkin mieleen järkyttävänä tapauksena, mutta olleet paikalla koska se on heidän työtään. Varmasti myös he ovat tarvinneet keskusteluja tuon kokemansa jälkeen.
Mietin usein sinua ja Veeraa, luen blogiasi säännöllisesti. Sinulle todella on annettu lahja kirjoittaa, vaikka aihe on mitä kamalin. Vaikka toivoisin, että voisin jotenkin sinua lohduttaa, kaikki sanat tuntuvat täysin riittämättömiltä.
Voi Mari rakas, niin ymmärrettävää on nuo sinun ajatuksesi. Ruumiinavaus, (hirveä sana) kun se tehdään tutkinnallisista syistä, ei varmaan ole helppo niillekään asiantuntijoille, mutta niin tarpeellinen. Moni kysymys sinulle varmaan tulee vielä, mutta, Veera antaa sinulle voimaa enkelinä, katselee ja rakastaa sinua.
Toivon sinulle voimia niin paljon kuin taivaalla on tähtiä.
Itku tulee joka kerta kun tekstejäsi luen. Se on niin väärin ettei Veera saanut elää vain siksi koska isänsä halusi pahaa sinulle. Se on niin väärin. Voi pieni Veera.
En usko että ruumiinavauksen tekijä ja poliisit jotka ovat olleet mukana, ovat olleet tunteettomia. Se on heidän työtään, varmistaa että asiat tehdään oikein ja saadaan mahdollisimman tarkat vastaukset. Poliisit ja oikeuslääkärit näkee työssään paljon rumaa. Pieniä lapsia tapettuina. He ovat ottaneet suuren taakan kannettavaksi, ei saa näyttää tunteita mutta eivät he silti ole tunteettomia.
Kadutko koskaan sitä ettet mennyt katsomaan Veeraa ennen kuin arkku suljettiin? Kamala kysymys mutta mietin vain.
Ei voi ymmärtää. Niin surullista luettavaa. Niin raskaita ajatuksia joudut käymään läpi ja kysymyksiä joihin ei tule koskaan vastauksia.
Tiedätkö miten Veeran viimeinen viikko isänsä kanssa meni? Oliko se normaali? Mitä he tekivät? Saitko koskaan muutenkaan tietää miten Veeralla meni isänsä luona?
En voi ymmärtää miten oma isä voi tehdä niin ihanalle tytölle näin. Eihän sitä voi ymmärtää kukaan. Ilmeisesti joskus ihmisen mieli voi vaan mennä niin mustaksi että se saa tekemään käsittämättömiä tekoja.
Niin paljon voimia sinulle Mari❤️
❤