Olen huomannut kiinnittäväni huomiota kuolemaan liittyviin artikkeleihin ja etenkin keskusteluihin, jotka paljastavat ihmisten suhtautumisen siihen.
Ei voi olla huomaamatta, että kuolema on jollain tapaa tabu.
Meinasin kirjoittaa, että edelleen tabu mutta sehän olisi väärin-
ennen kuolemaan suhtauduttiin neutraalimmin.
Kuolema tiedostettiin osaksi elämää ja sen kanssa oltiin paljon tekemisissä.
Sitten, jossain välissä on tapahtunut jotain ja kuolemasta on tullut aihe, jota saa käsitellä vain silloin kun on pakko ja silloinkin silkkihanskat kädessä.
Mieluiten siitä ei puhuta, eikä edes ajatella.
Miksi?
En tiedä.
Tiedän vain sen, että minä en tee niin.
Ennen Veeran menettämistä pelkäsin voimakkaasti kuolemaa.
Hyvin filosofisella ajatustasolla ja arkipäiväsellä käytännön tasolla.
Olin huolissani kaikista ja kokoajan.
Pelkäsin omaa, perheen ja Veeran kuolemaa.
En enää.
Olen ollut tekemisissä kuoleman kanssa koko elämäni.
En edes tiedä kuinka monissa hautajaisissa olen ollut;
niin nuorten kuin vanhojenkin, ennustetuissa ja yllättäneissä.
Olen aina vahvasti tiedostanut elämän rajallisuuden ja sen, että kuolema koittaa jokaiselle joskus.
Ehkä siksi olen myös aina pelännyt sitä.
Veeran myötä kuoleman pelko kolminkertaistui.
Minusta tuntui murskaavalta ajatus, jos minä kuolisin;
sureva ja kaipaava Veera oli sydäntä repivä kauhukuva.
Veeran kuolemaa en sietänyt edes kuvitella.
En kertakaikkiaan pystynyt edes ajattelemaan, että menettäisin hänet.
Pelkkä ajatus aiheutti voimakkaan ahdistusreaktion.
Ja juuri se kuolema mitä pelkäsin eniten, oli se mikä toteutui.
Nyt minulla ei ole syytä pelätä kuolemaa;
olen kohdannut kuoleman sen pahimmassa mahdollisessa asetelmassa.
Pahin pelkoni on jo toteutunut.
Puhun kuolemasta tavalla, joka säikäyttää usean;
suoraan ja kaunistelematta.
Jotenkin tuntuu, että jos puhut kuolemasta yhtään liian suoraan tai liian sellaisena kuin se on, häpäiset sen tai kerjäät sitä itsellesi.
Aivan kuin pelkkä sana kuolema olisi sinun kutsuhuutosi tuonpuoleiseen.
Minä luulen, että kuoleman pelko ja vaikeus puhua siitä, johtuu tietämättömyydestämme.
Emme tiedä 100 prosenttisella tiedevarmuudella mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
Emme myöskään arkisesti puhuessamme tai kohdatessamme tiedä miten suhtaudumme aiheeseen kuolema.
Mitä jos en osaa sanoa mitään järkevää?
Mitä jos paljastan vahingossa tunteeni?
Mitä jos pelkään?
Kuolemahan sanana luo usein negatiivisen mielleyhtymän;
kipua ja tuskaa.
Kuolema on mustapukuinen mieshahmo suuren ja terävän viikatteensa kanssa.
Minulle kuolema on yhtä arkipäiväinen ajatus ja puheenaihe, kuin ruoanlaitto.
Se ei saa enää aikaan ahdistusta eikä kauhua.
Ei pelkoa.
Päinvastoin, se on kääntynyt positiiviseksi;
jokin päivä, kuoleman osuessa kohdalle, näen taas Veeran.
Niin haluan uskoa.
Välillä havahdun siihen, miltä Koosta tuntuu kuulla kertomuksiani ja ajatuksia.
Hänen ei ehkä ole yhtä helppo kuulla Veeran kuolinsyytekstiä kuin minun.
Pyydän usein anteeksi, vaikka tiedän sen olevan turhaa.
Koo on sanonut, että on vain niin vaikea käsittää, miten kukaan pystyy.
Niimpä.
Olen usein miettinyt Veeran ystävien ja kavereiden vanhempia, jotka ovat omalle samanikäiselle pienelleen joutuneet selittämään miksi Veera kuoli.
Miksi heidän kaverinsa ja miksi niin nuorena.
En tiedä miten asiaa on kodeissa käyty läpi mutta sen tiedän, että helppoa se ei ole ollut.
Miten selittää lapselle asia, jota ei aikuinenkaan ymmärrä?
Totuudenmukaisesti mutta lapsen vastaanottokyky huomioiden kai, näin voisin ajatella.
Miten lapsi koskaan käsittää oman ikäisensä kuoleman ja vielä sen, että kuoleman on aiheuttanut oma isä ja sillä tavalla?
En tiedä.
Uskon kuitenkin, että näistä lapsista kasvaa jollain erityisellä tapaa viisaampia ja rohkeampia, sillä he ovat joutuneet jo kohtuuttoman nuoressa iässä kasvokkain sellaisen asian kanssa, mitä moni aikuinenkin pelkää;
kamalan ja pelottavan kuoleman.
Ps.
Jos tätä tekstiä lukee Veeran ystävien, kavereiden, sukulaislasten ja koulutovereiden vanhemmat, lukisin mielelläni miten tapahtunutta teillä kotona käytiin läpi.
Miten olette pystyneet keskustelemaan asiasta, jota ei itsekään ymmärrä?
Vastaamaan kysymyksiin, joita kysyy itsekin?
Se on minun mielestäni jotain niin kunnioitettavaa, etten osaa edes kuvata.
Nimiä en tarvitse mutta saa senkin mainita jos haluaa.
Tämä on ollut meille todella raskas asia käsitellä, vastata pikku Adan kysymyksiin, kun ei itsekkään tiedä mitä ajattelee.
Kiperin kysymys oli; sureeko kukaan Veeran isää?
Kun siitä asiasta keskusteltiin, niin tuntui että lapsella on hieman helpompi olla.
Ei ole sellaista viikkoa, että ei Veerasta puhuttais mitään. Ehkä kysymys; miksi, ei tule niin usein esille.
Voimia sinulle Mari, olet vahvimpia ihmisiä ketä tunnen ❤
Ekaluokkalainen kysyi miksi Veeran isä teki niinkuin teki. Hetken mietittyäni vastasin, että ehkä isä ajatteli, että Veeralle tulisi liian ikävä isää ja otti siksi Veeran mukaan. Ei niin pienelle voinut kertoa asiaa todenmukaisemmin. Puoli vuotta Veeran kuoleman jälkeen tytöllä oli mielikuvitusystävä, Veera jonka kanssa piirrettiin ja höpötettiin ❤
Vitosluokkalaisen ensimmäinen kysymys oli, ehtikö Veera tietää mitä tapahtuu. Se oli sydäntäsärkevää! Vastasin, kuten toivoin itsekin, ei ehtinyt. Molempien kanssa juteltiin siitä, että joskus jollakin voi olla niin paha olla, ettei näe muuta ratkaisua. Eniten pelkäsin lasten suhtautumista aseisiin, meidän perheessä on aina metsästetty. Ilmeisesti asian läpikäymisessä meni joku oikein, sillä pelkoja ei ole tullut.
Olet äärettömän rohkea, kun purat tuntojasi näin ?
Roopen kanssa keskustelimme asiasta suoraan. Meillä on kuolemasta puhuttu aina kuolemana. Kun Roope kysyi miksi Veeran isä ampui Veeran, emme piilotelleet asiaa. Sanoimme että Veeran isä oli mieleltään sairas. Kävimme myös läpi sitä että hänen ei tarvitse pelätä niin käyvän hänelle.
Aina välillä kysyn että onko sinulla Veeraa ikävä, Mietitkö Veeraa koskaan? Tähän tulee syvä hiljaisuus tai hiljainen vastaus, enpä juurikaan. Veeran haudalla Roope ei halunnut hautajaisten jälkeen käydä vaikka itse olemme käyneet useinkin. Tämä joulu oli muutos, nyt hän kävi.
Meidän perheessä pidetään Veeran muistoa yllä vuosittain järjestettävissä Halloween juhlissa joihin Verran on oli kuolinvuonaan kutsuttu. Siitä ei juhlissa puhuta, mutta viime syksyn juhlia ennen Roopen kanssa puhuttiin että nämä juhlat ovat Veeran muistolle. Ensimmäiset juhlat pidettiin surusta huolimatta. Silloin Roope kysyi juhlapäivänä että Veera ei taida tulla?
Hautajaisiin osallistumista pohdin pitkään. Kysyin myös Roopen mielipidettä asiaan. Sanoi haluavansa lähteä. Siitä olen kyllä kiitollinen että tulimme. Olihan se raskasta, mutta loppukommentti oli Roopen takin että oli hyvä kun kävimme. Ehkä asia konkretisoitui ja sitten se oli lapsen mielessä käsitelty.
Niin kuin Mari sanoit kuolema on luonnollista, se kuuluu osana elämään. Vaikka tässä tapauksessa siinä ei ollutkaan mitään luonnollista.
Veeraa vuotta nuorempi poika kertoi, että Veeran isällä oli ollut paha olla. Hetki oltiin kyllä kauhistuneita, että ehkä päiväkoti-ikäisille ei olisi tarvinut kertoa ihan todenmukaisinta kertomusta. Kotona asia käsiteltiin niin, että nyt Veera ei enää tule takaisin ihmisenä, mutta hän seuraa meitä pilven reunalta kauniiden valkoisten siipien kera paljon kauniimmassa paikassa. Taidettiin myös puhua, että aseilla saa paljon vaaraa aikaan jos niitä käyttää väärin.
Hain Elliksen poikkeuksellisesti itse eikä hän tullut bussilla kuten normaalisti. Kuulin kuolintavasta itsekin vasta autoon istuessani, joten siinä oli sulattelemista kyllä aikuisellakin. Ellis kysyi heti kotona että mitä tapahtui, Veerahan oli ollut maanantaina koulussa ja olivat kuulemma välkällä jotain samassa porukassa touhunneetkin. Kerroin, että Veeran isä oli sairas, ja että mieli pimeni aivan mustaksi ja silloin näki ainoaksi ratkaisuksi ampua Veeran ja itsensä. Minusta oli parempi kertoa myös tekotapa kotona heti, koska koulussa siitä joku tiesi varmasti ja kyllähän siitä puhuttiin sielläkin. Halusin, että Ellis kuulee meiltä kotona.
Paljonhan siitä puhuttiin ja välillä puhutaan vieläkin. Vaikkei Veera ja Ellis olleet läheisiä kavereita keskenään, heillä oli yhteisiä ystäviä. Iso asia oli myös se että teko oli fyysisesti niin lähellä meitä, ja kuljemme talon ohi jatkuvasti. Kun taloon ilmestyi uudet asukkaat joku kuukausi sitten, Ellis sanoi heti että ”Veeran taloon” on ilmestynyt jouluvalot. Elliksen kanssa piti myös valtavan paljon puhua minun masennuksestani ja siitä, voiko minunkin mieli pimentyä. Sekä minun että isänsä kanssa. Eipä siihen muuta kuin että äidillä on lääkkeet, mies ja lääkärit turvana ja asiaa hoidetaan ja käsitellään, eikä äiti ole yksin.
Olen lukenut jokaisen tekstisi ja ajattelen sinua toisinaan. Olet varmasti kuullut tämän sen miljoona kertaa, mutta: kiitos että kirjoitat. Olet rohkea, upea nainen.
Niina
Lapsenlapsieni kanssa keskustelimme blogien seuraamisesta ja kun kerroin, että seuraan tätä surupäiväkirja-blogia. Tietenkin lapset kyselemään mitä siellä kerrotaan, kerroin heille Veerasta ja tavasta miten hän kuoli. Heräsi hurjasti kysymyksiä, lähinnä siitä miksi oma isä ampui, kerroin isän olleen sairas. Itsekin huomasin, miten vaikeaa oli lapsille kertoa asiasta kun ei itsekään ymmärrä. Pojat tuumasivat, että nyt Veera on taivaassa ja niinhän onkin. Nuorin näistä pojista on juuri kuukauden nuorempi kuin Veera.
Ihan aluksi osanottoni suruista suurimpaan ?
Onpas nyt vaikea löytää järkeviä sanoja. Olen lukenut satunnaisesti blogiasi, olet rohkea kun puhut asiasta niin kuin se on. Poikani teki itsemurhan marraskuussa 2018, myös tuo on sellainen asia jota hävetään ja peitellään. Itse olen kertonut tapahtuneesta avoimesti ja kirjoittanut myös blogia. Toivon että joku saa lohtua ja apua niin sinun kuin minunkin avoimuudesta. Olen lukenut paljon runoja/ajatelmia jotka käsittelevät kuolemaa ja saanut niistä voimaa. Olet ehkä lukenutkin runon jonka haluan jakaa sinulle ja kaikille lapsensa menettäneille.
Rumat kengät
(Kirjoittaja tuntematon)
Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.
Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää, että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia, että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää miten kauheat nämä kenkäni ovat, se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä, niillä pitää kulkea.
Mutta kun olet kerran laittanut ne jalkaasi, et voi koskaan ottaa niitä pois.
Nyt olen huomannut, etten ole ainoa jolla on tällaiset kengät.
Maailmassa on monta paria näitä kenkiä.
Jotkut ovat kuin minä; heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin, ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään, että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.
Kukaan ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti näiden kenkien vuoksi olen vahvempi.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen kengillä
Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää. ?