Makasin illalla sängyssä ja tuijotin pimeään.
Mietin Veeraa, mietin hänen isäänsä.
Sitä maanantaita, sen tapahtumia.
Jälleen.
Niinkuin jokainen ilta.
Mietin mitä he ovat puhuneet autossa matkalla talolle.
Onko isä puhunut sekavia vai onko kyennyt vastaamaan tyttärensä ihmetteleviin kysymyksiin järkevästi.
Onko ajanut ylinopeutta vai normaalia hiljempaa?
Mitä liikkui mielessä ihmisellä, joka oli matkalla tappamaan oman lapsensa?
Tuliko vastaan monta autoa, tuliko tuttuja?
Nostivatko kättä?
Aavistamatta yhtään mitä pian tapahtuisi.
Mietin heitä pihalla.
Onko Veera pyytänyt isäänsä vetämään Stigaa vai onko isä ehdottanut itse?
Viimeinen ajelu kotipihalla.
Onko Veeran nauranut, vaatinut lujempaa.
Onko isänsä miettinyt, ettei kuulisi sitä naurua enää koskaan?
Mietin Veeraa kiertämässä taloa.
Tietämättään tekee sen viimeistä kertaa.
Heiluttaa käsiään ja laulaa kovaan ääneen.
Eläytyy, pieni taiteilija.
On vielä valoisaa.
Mietin isäänsä kirjoittamassa seinään.
Onko katse tyhjä vai täynnä vihaa?
Vai molempia.
Tulee ulos. Huutaako Veeraa?
Veera vastaa huutoon.
Kiltti tyttö.
Mietin, kuinka he kävelevät kohti ulko-ovea.
Veera ei ihmettele asetta, miksi ihmettelisi.
Metsästävässä perheessä ja suvussa kasvanut tyttö.
Ja asehan on isällä.
Isä pitää huolta. Suojelee.
Kiikarin suojus putoaa lumeen.
Miettikö missään vaiheessa mitä oli tekemässä?
Eikö mikään saanut perääntymään.
Ei saanut.
Mietin Veeraa oviaukossa.
Isäänsä eteisessä.
Käskeekö pysähtymään, seisomaan paikoillaan?
Sanooko mitään?
Tähtääkö kauan? Tähtääkö ollenkaan?
Laukaus.
Yksi ainoa laukaus ja pienen ihmisen elämä päättyy.
Oman lapsen.
Katsoiko mitä oli tehnyt? Itkikö? Katuiko?
Oma lapsi vatsallaan oman kodin lattialla.
Veri leviää lammikkona, sotkee hiukset.
Kaiken.
Pinkki tähtipipo on vierellä.
Viimeinen kuva elämästä.
Toinen laukaus.
Mietin kuuliko niitä kukaan?
Osasiko kukaan aavistaa mitä oli tapahtunut?
Keskellä päivää jotain niin pahaa.
Tuli pimeää.
Itku pyrki ulos.
Puristava tunne vatsassa, kasvoissa.
Painoin pääni peittoa vasten.
Itkin hiljaa.
Jälleen.
Ei tuollaisia mietteitä pitäisi kenenkään miettiä tässä elämässä. Luin kirjoituksesi ja itken. Itken kanssasi. En voi edes kuvitella tuskaasi. Sitä kaikkea mitä olet joutunut kokemaan. Pahempaa kuin kenenkään äidin tulisi ikinä joutua kokemaan.
Löysin tänne sivuillesi pari viikkoa sitten, olen lukenut ja olen itkenyt. Olen muistanut teidät joka päivä sen jälkeen. Olet vahva nainen♥️ ja sinulla on ihana tytär, enkelilapsi taivaassa, odottamassa.
Ihan kamalaa mitä joudut käymään läpi <3 olen niin harmissani sinun puolesta että teille on käynyt näin. Tosi paljon voimaannuttavia halauksia sinulle ja paljon aurinkoa synkkiin päiviisi. En pysty edes käsittämään mitä kaikkea joudut käymään läpi.
Nuo ajatukset / kysymykset, ne on aivan ymmärrettäviä tuon kauhean tapahtuman jälkeen ja kun kukaan niihin ei anna vastausta. Tuska on käsin kosketeltavaa, voi kunpa me pystyisimme edes hieman sinun raastaavaa ikävää helpottamaan.
♥️
Niin järkyttävää että sinun pitää käydä läpi tämmöisiä ajatuksia. Ajatuksia, joihin ei saa vastausta. En tiedä helpottaisivatko vai tulisiko vain pahempi olo jos tietäisit vastaukset.
Voi pieni Veera. Pieni, viaton Veera miten hänen elämänsä päättyi. Itku tuli tätä postausta lukiessa kuten monta kertaa aiemminkin kun olen lukenut blogiasi.
Miten niin syvälle pimeyteen ja vihaan ihminen voi vajota että voi tehdä jotain tälläistä omalle täydelliselle lapselleen. Ei voi ymmärtää.
Niin paljon halauksia sinulle Mari❤️
Olen niin pahoillani Veera ❤️
?
Tuhansia kysymyksiä, joihin ei vastausta. Voimia ❤️
Voi kuinka kauniisti kirjoitat surullisesta aiheesta. Luin koko blogisi läpi yhden illan aikana. Itkin paljon. Voimia sinulle elämään<3
Kumpa voisin sinua jotenkin lohduttaa ♥
❤ Sinulla on kirjoittamisen lahja. Voimia jokaiseen hetkeen ❤
Kaiken tämän kauheuden keskellä olen kiitollinen että sinä säilyit hengissä.
Sinä, minun pitkäaikainen kamu.
Nää sun tekstit on niin kuvaavia, että luen näitä yhä uudestaan ja uudestaan ja mietin, että kuinka hienosti osaat pukea tunteet sanoiksi. Voimia sulle Mari ihan jokaiseen päivään ja hengenvetoon.
Tuo on ihmisen syvintä pahuutta ei sitä voi ymmärtää
Mie oon miettiny noita samoja. Ja sain ehkä joihinkin asioihin vastauksen.
Mietin, missä vaiheessa on kirjoittanut seinään, milloin tuikannut puhelimen tuleen? Ja varsinkin noita, että mitä ovat jutelleet, mitä ajatelleet… …miten on pystynyt…?
Tiedän, etteivät kysymykset loppuisi, vaikka niihin olisi olemassa vastaus. Nousisi yhä uusia kysymyksiä: miksi. Miksi?
Mä haluan uskoa ja ajatella, että Veera ei tiennyt mitä tulee tapahtumaan ❣️
❤
?? Mä oon niin sanaton, ei sitä voi sanoilla kuvailla kuinka pahalta tuntuu sun puolesta, sun kokemaa tuskaa ei osaa edes kuvitella, mä olen niin äärettömän pahoillani. Olet käsittämättömän vahva ihminen, Kaikkea hyvää sinulle.