Jälleen kerran, kiitos kaikista kauniista ja rohkaisevista kommenteista!
Lupauksista poiketen olen ollut vielä aiempaakin huonompi vastailemaan niihin.
Se ei ole välinpitämättömyyttä- en vain oikein osaa vastata mitään ja pelkän kiitoksen ja sydämen viljely tuntuu jotenkin niin tehdastuotannolta aidon kiitollisuuden sijaan.
Siksi kiitän tässä kaikkia kerralla.
Kiitos. Ja sydän.
Viimeisissä kommenteissa on ollut usea kysymys ja ajattelin, että tässä nyt vastailisin niihin.
Neela kysyi, haudataanko minut Veeran viereen, kun minusta aika jättää.
Tämä on hyvä kysymys siinä mielessä, että minulla kyllä on varattuna hautapaikka Veeran viereltä mutta loppupeleissä se viimeinen paikka riippuu omaisista. Hehän lopulta vainajan paikan päättävät, joko vainajan toivetta noudattaen tai noudattamatta.
Omat omaiseni tuntien uskallan luottaa siihen, että kyllä, minut haudataan Veeran vierelle sitten, kun aika on.
Sitten me köllitään taas vierekkäin.
Sissi kysyi kadunko koskaan sitä, etten mennyt katsomaan Veeraa ennenkuin arkku suljettiin.
Ensinnäkin, ei ole kamala kysymys vaan ihan tavallinen ja luonnollinen.
Kadun ja en kadu. Vuorotellen.
Toisinaan kadun, etten käynyt sanomassa hyvästejä Veeralle ja jossain aiemmassa tekstissä kerroinkin, kuinka pelkään luuleeko Veera minun hylänneen hänet.
Tunnen siitä huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä.
Mitä lapseni ajattelee? Olenko huono äiti?
Äiti, joka ei käynyt hyvästelemässä viimeisen kerran.
Silittämässä poskea ja nenänpäätä.
Suukottamassa otsaa.
Niinkuin ennen.
Useammin kuitenkin olen katumatta.
Olen nähnyt vainajia, en pelkään heitä.
He ovat kuitenkin olleet ns. normaaleja vainajia; vanhuuteen ja sairauteen kuolleita.
Tämä vainaja oli oma lapseni.
Lapsi, jota on ammuttu päähän.
Jos Veera olisi kuollut esimerkiksi sairauteen, ei olisi ollut kahta sanaa siitä, olisinko käynyt katsomassa häntä.
Tietenkin olisin.
Olisin pukenut ja laittanut.
Harjannut hiukset ja lakannut hänen kyntensä.
Silittänyt poskea ja nenänpäätä.
Suukottanut otsaa.
Niinkuin ennen.
Muistan, että tapahtuneen jälkeen selitin, että hän ampui Veeraa päähän koska varmisti sillä, etten pystyisi käydä katsomassa häntä.
Silloin olin katkera hänelle.
Nyt ajattelen asian eri tavalla.
Onneksi hän ampui päähän, jotain järkeä hänellä vielä oli.
Sillä tavalla hän varmisti, että Veera on kuollut heti.
Eve kysyi, tiedänkö miten Veeran viimeinen viikko isänsä kanssa meni, oliko se normaali ja mitä he tekivät sekä tiesinkö ylipäätään miten Veeralla meni isän luona.
Tapahtuneen jälkeen puhuin paljon Veeran isän naisystävän eli ns. Veeran äitipuolen kanssa.
Se oli minulle tärkeää, suunnattoman tärkeää, sillä minulla ei ollut tietoa siitä, millaista elämää Veera isänsä kanssa vietti.
Veeran isä ei suostunut kertomaan minulle mitään; minä olin lähtenyt, joten minulla ei ollut oikeutta kysellä heidän asioistaan.
Ainoat tiedon rippeet sain Veeralta itseltään mutta ne rippeet olivat todella rippeitä.
Veera oli aina suunnattoman huono vastaamaan kysymyksiin.
Se ei johtunut salailusta tai pelosta tai vastaavasta- se oli vain tytön luonteenpiirre.
Kysyipä häneltä koulusta, leikeistä, isiviikosta, lastenohjelmista, voinnista tai mistä vain, oli vastaus aina erittäin typistetty.
Siksi keskustelut Veeran äitipuolen kanssa olivat minulle tärkeitä.
Ja tärkeintä oli kuulla, että Veera vietti heidän kanssaan ihan tavallista, turvallista ja onnellista pikkutytön arkea.
Hänen puheistaan ymmärsin heti, että Veera on luottanut häneen, omaksunut elämäänsä.
Olin kiitollinen hänelle. Ja olen edelleen.
Tapahtunutta edeltänyt viikko isän luona oli ollut normaali ja edeltävänä viikonloppuna Veera oli ollut isänsä kanssa kylpylässä, mukana oli ollut isän ystävä ja tämän pojat, joista nuorin oli Veeran hyvä ystävä.
Päivä oli ollut mukava. Normaali.
Sen maanatain aamu ja aamupäivä olivat olleet tavalliset, ei mitään poikkeavaa.
Veeran luokka oli ollut uimassa aamupäivällä.
Veeran opettaja kertoi muiston, kuinka Veera oli vessaan odotellessaan flossannut nakupellenä pukkarin peilin edessä.
Hänen mielessään oli selvästi soinut jokin biisi, mitä muut ei kuulleet.
Tunnistin muistosta lapseni.
Sellainen Veera oli.
Kaikki oli ihan tavallista siihen asti, kun kello löi yksi.
Sitten kaikki muuttui.
Tänään on joulukuu ja ensimmäinen adventti.
Aika menee niin valtavan nopeasti; vasta tanssittiin siskon kesähäitä ja nyt jo avataan joulukalenterin ensimmäinen luukku.
Veera halusi, kuten moni muukin lapsi, suklaajoulukalenterin.
Viimeinen joulukalenteri oli Kinder-joulukalenteri.
Veera oli siinäkin mielessä hauska lapsi, että hän halusi suklaakalenterin mutta ei syönyt luukuista paljastuvia suklaita.
Hän säilöi ne rasiaan ja herkkukaappiin, josta äiti ja täti ne sitten söivät.
Aivan, kuten ne karkkipäivän karkitkin.
Voi minun pieni ainutlaatuinen lapseni.
Olen lukenu jokaisen tekstin siitä lähtien, ku aloit julkaisemaan näitä. Miten olet selviytynyt siitä, miten pysyit hengissä sen surun keskellä, koska näitä asioita äitinä ajattelee.
En tuntenu Veeraa, enkä tiiä monestiko teitä ees kaupassa näin. Mutta mie tunsin sinut ala-asteella, taksissa.
Olette ajatuksissa.❤
En osaa muuta kuin yrittää välittää myötätuntoa sinulle. Erilaisten tapahtuneeseen liittyvien tunteiden ja ajatusten käsittely ja purkaminen on tärkeää. Voimia ja lohdutusta sinulle.
Mari rakas, ikävä ja kaipuu seuraa tänne maailman ääriin.
Itsekin taistelin pitkään miettiessäni haluaisiko pukea Veeran viimeiselle matkalle, halusin kuitenkin jättää muistoihin iloisen hymyilevän balleriinan.
Tuona viikkona meillä olisi ollut taas yhteinen peli-iltamme. Veerasta jäi niin ihanat, lämpimät, rakastavat muistot, niitä muistellen menen päivästä toiseen.
Kohta menette Pohjoiseen, siellä on todellinen joulu. Uudeksi vuodeksi palaan kotiin, voimia Mari-rakas ❤️
Tiedätkö, mielestäni on jo erittäin paljon että ylipäänsä kykenet kirjoittamaan kaiken tämän kokemasi kaikille luettavaksi, olisi jo liikaa pyydetty jos myös vastaisit kaikkien kommentteihin ja kysymyksiin. Muista että loppujen lopuksi tämä blogi on sinua varten.
Kiitos kun kirjoitat ainutlaatuisesta Veerastasi. Ei ole mitään velvoitetta vastailla kommentteihin erikseen, tässä blogissa avaat niin hienosti ajatuksia ja tuntemuksiasi. <3
Vaikka olen ulkopuolinen, tämä postaus toi lohtua. Paljon on mielessä täälläkin pyörineet Veeran viimeiset päivät ja hetket ja olen kovin toivonut, että pikkuinen sai elää täyttä elämää loppuun asti ja ilman tuskaa. Vaikuttaisi, että hän eli omaa hyvää ja iloista pienen tytön elämäänsä. Vaikka loppu tuli aivan liian varhain.
Toivon Mari sinulle kaikkea hyvää, toivoa, lohtua ja valoa joulukuuhusi.
Minua koskettaa ja niin satuttaa❤️ Ihana blogi ❤️ VOIMAA sinulle ❤️❤️❤️