Mitä pidemmälle viime viikko kului, sitä väsyneempi olin.
Viikon viimeisinä päivinä tuntui, että voisin heti herättyäni alkaa takaisin nukkumaan. Sunnuntaina kaikki se väsymys purkautui itkuisena ja ylitsepääsemättömän tuntuisena romahduksena ja se pakotti minut miettimään missä mennään.
Onhan kulunut pian jo vuosi.
Minulla on paha tapa vaatia itseltäni paljon, liikaa.
Olla armoton.
Ehkä se pohjautuu suhteeseen ex-miehen kanssa, ehkä johonkin muuhun.
En tiedä.
Pakotan itseni suoriutumaan, olemaan kerralla hyvä ja onnistua heti.
Olemaan virheetön.
Jotkut kutsuisivat tuota ominaisuutta perfektionismiksi mutta minä en. Inhoan sitä sanaa.
Perfektionisti pyrkii täydellisyyteen, minä taas en edes usko täydellisyyteen.
Mietin viimeisiä kahta kuukautta.
Siinä ajassa olen käynyt läpi Veeran vaatteet ja tavarat .
Olen pakannut elämäni muuttolaatikoihin ja järjestänyt sekä juhlinut siskoni häitä. Olen muuttanut toiseen päähän Suomea ja yhdistänyt elämäni tavaranoineen toisen ihmisen kanssa. Olen opetellut uuden asuinkaupungin ja aloittanut uuden työn täysin uudella alalla.
Olen setvinyt ja vääntänyt virallisista pohjoiseen jääneistä asioista.
Tätä kaikkea olen tehnyt tilassa, jossa normaalin ihmisen keskittymiskyky ja muisti vaativat minulta kaksinkertaisen työn. Joudun skarppaamaan kokoajan, kaikessa.
Jäin koukkuun normaaliuden tunteeseen.
Kaikki se arjen vauhti, uutuus ja muutos sai elämän tuntumaan normaalilta.
Koska pystyin kaikkeen tuohon, sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa.
Sitä, että viimein kaikki on kunnossa.
Minä olen kunnossa.
Täytyyhän minun olla.
Onhan kulunut pian jo vuosi.
Mutta en minä ole.
Sen ymmärtäminen ja itselle myöntäminen sai aikaan valtavan pettymyksen.
En ollutkaan täysin kunnossa niinkuin olin hetken ehtinyt riemuita.
Voimani olivat edelleen vain osan siitä mitä ne joskus ovat olleet.
Minä olin vain osa siitä mitä olin joskus.
Tunsin itseni heikoksi ja riittämättömäksi, en kyennyt pitämään normaalia elämää ja sen sisältöä kasassa.
Häpesin voimattomuuttani, rikkinäisyyttäni.
Sitä, etten ollut vielä kunnossa.
Minun pitäisi olla.
Onhan kulunut pian jo vuosi.
Sunnuntai havahdutti minut todellisuuteen.
Olisi eri asia jos olisin tutuissa ympyröissä, tuttujen rutiinien arjessa ja tutussa työssä. Silloin kaiken skarppaaminen ei olisi niin kuormittavaa-
se olisi tietenkin rankkaa mutta ei liian rankkaa.
Nyt olin haalinut itselleni ihan liian paljon uutta, liian lyhyen ajan sisään.
Olin unohtanut opetella kävelemään ennen juoksemista.
En osannut pysähtyä vaan kaaduin suoraan.
Olin unohtanut, että kaikista positiivisista muutoksista huolimatta olin silti toipilas.
En sano, että olisin toipumassa lapsen kuolemasta koska minun mielipiteeni on, ettei siitä voi koskaan täysin toipua.
Olen toipumassa traumasta ja sen aiheuttamista sairauksista ja oireista.
Opettelemassa elämään lapsen kuoleman kanssa.
Eli opettelemassa elämään ilman Veeraa.
Olen mennyt jo matkan eteenpäin mutta paljon on vielä edessä.
Minun pitäisi vain osata antaa aikaa surulle.
Ja itselleni.
Onhan kulunut vasta vuosi.
Mari rakas <3
Olen ollut niin onnellinen, kun olen lukenut kuulumisiasi, että sinulla alkaisi olemaan jo suhteellisen hyvin. Pelännyt kuitenkin sitä takapakkiakin.
Vuosihan tässä on kohta mennyt, eikä tämä tuska yhtään helpommaksi tule, lohtua tuo nuo pienet valkoiset höyhenet joita ilmestyy aina mitä kummallisimmista paikoista, ne olen kätkenyt pieneen posliini sydämeen tuohon Veeran kuvan viereen.
Anna aikaa sille surullesi, toivon, että sinulla sielläkin olisi tukea ja ymmärrystä, se ei ole helppoa.
Tänään täällä tuli ensilumi, huomenna käyn haudoilla.
Muistan niin sen keskiviikkoisen leppeän illan, kun sinä tulit elämäämme, sainhan nähdä maailmaan tulosi, tumma terhakka tyttö. Olit meidän isovanhempien viides polvi, omistit pitkään viisi mummoa 🙂
Veeran tulo maailmaan oli aivan ihana asia, nythän minulla olisi aikaa olla mummo.
Sitä ei suotu kun tuo runsaat kuusi vuotta, nyt on vain kauniit muistot hetkistä, joita yhdessä vietimme.
Toivon voimia sinne teille, pienI enkeli seuraa tarkasti liikkeitäsi ja hymyilee kun äidin on hyvä olla. Elämähän on kuitenkin lahja, jota kannattaa vaalia.
Ole onnellinen lapsenI <3
?❤
<3 Ihania, viisaita sanoja isomummilta <3
Olet löytänyt jotain suurta elämästä vaikkakin raskaimman kautta. Se on juuri noin mitä kerrot. Se että olet tehnyt nyt siirtoja noin äkkiä, niin olet oikeassa siinä että et ole valmis. Mutta mielestäni se on luonnon tapa toimia ja pitää normaali ihminen järjissään ja elossa. Olet siinäkin oikeassa että tällaisesta ei voi toipua tai ehkä toipuu joskus jotenkin. Mutta sen kanssa voi oppia elämään. Älä pelkää, älä häpeä, Anna aikaa itsellesi asioiden kanssa. Mutta olet oikaissut jo paljon kertomalla tästä, se auttaa. Veera on elämässä mukana, myös tulevaisuudessa.