Olen ollut nyt 4 päivää kokonaan ilman venlafaksiinia ja voin kertoa, että olo on aivan kamala.
Ensimmäisten kolmen päivän fyysiset vieroitusoireet
(eli voimakas pahoinvointi, sähköiskumaiset tuntemukset koko kehossa, motoriikkavaikeudet, huimaus, säpsähtely ja kaikki ne loput vähintään yhtä kivat)
ovat ehkä aavistuksen hellittäneet mutta tämän päivän perusteella mentaalipuoli onkin sitten eri asia.
Olen huomannut olleeni normaalia itkuisempi ja aiemmin mitättömät asiat ovat saaneet herkistymään.
Koo lähti tapaamaan ystäväänsä ja minä jäin kotiin kuuntelemaan musiikkia-
ajattelin sen rentouttavan ennen alkavaa yövuoroa.
Yhtäkkiä mun sisässä naksahti jokin,
ehkä paikoiltaan, ehkä paikoilleen.
En edes muista milloin olisin viimeksi itkenyt niin voimakkaasti.
Mielessä vilisti se kuuluisa elämänfilmi mutta se ei ollut minun-
se oli Veeran.
Itku tuli niin voimalla, etten edes pystynyt itkemään sitä.
Haukoin henkeä ja yritin rauhoittua mutta pään sisällä takoi vain se lohduton totuus;
minun pieni Veerani on kuollut.
Olen saanut lääkityksen aikana voimakkaita itkukohtauksia ennenkin, harvemmin mutta kuitenkin.
Tämä oli kuitenkin jotain aivan muuta;
se ei ollut vain itkua vaan itku kuljetti mukanaan suunnatonta tuskaa, polttavaa ja raastavaa epätoivoa.
Ymmärrystä todellisuudesta-
ymmärrystä ilman lääkkeen aiheuttamaa turtuneisuutta tai sumua.
Yritin katsoa pöydällä olevaa Veeran kuvaa, koska ajattelin sen helpottavan mutta en pystynyt.
Halusin Veeran luokseni, syliini.
En katsoa kuvaa kuolinilmoituksen vieressä.
Itku ja paniikki tuntuivat loputtomalta ja hetken mietin jo, etten selviä.
En siitä hetkestä, en lääkkeettömyydestä enkä elämästä.
Hiljalleen tilanne raukesi, itku vaimeni niiskutukseksi.
Paniikki väistyi mutta paha olo ei.
Oli niin hirveä ikävä.
Miksi Veera? Miksi sillä tavalla?
Sanotaan, että surua ei voi hoitaa lääkkeillä ja se on aivan totta,
olen sitä täällä blogissakin tainnut useaan otteeseen painottaa.
Surua itseään voi hoitaa vain suremalla mutta onneksi suremisen tapoja on monia.
Valitettavasti surulla vain on usein sivuvaikutuksia ja minulla se oli traumaperäinen stressihäiriö masennuksineen ja ahdistuneisuuksineen (jos joku alan oikea ammattilainen lukee tätä niin pahoittelen mikäli tässä on asiavirhe, en nyt tarkalleen muista diagnoosien järjestystä)
Piti tehdä valinta jääkö kotiin neljän seinän sisään vai yrittääkö edes.
Veera ei ikinä luovuttanut, siksi en minäkään.
Viime yönä sätkin (aikusten oikeasti sätkin) huonovointisena työpaikan sohvalla ja kirosin miksi koskaan aloin syömään myrkkyjä, joiden lopettaminen sai tällaista aikaan.
Kirosin vaikka tiesin hyvin, että todennäköisesti niiden ansiosta olen elossa ja näinkin järjissäni.
Niiden avulla sain tehtyä elämäni pohjatyöt,
Ne auttoivat syömään, nukkumaan ja liikkumaan.
Auttoivat pysymään elossa.
Nyt nuo pohjatyöt ovat valmiit, pärjään jatkossa rakennustyössä itsekseni.
Tai ainakin yritän pärjätä.
Nautitaan kesästä vielä, muistakaa juoda vettä.
Hurjan paljon tsemppiä ja jälleen yksi (tai just niin montako tarviit) voimahalaus! ❤
Voimaa ja kaikkea hyvää sinulle. Olet ajatuksissani, vaikka en tunne sinua. <3
Voi Mari rakas mitä joudutkaan kärsimään. Onneksi toteat että pohjatyöt ovat valmit ja nyt voit jatkaa rakentamaan tulevaa ilman lääkkeitä. Sinä pärjäät, aurinkoista, lämmintä kesää sinulle ja Koolle.
<3 <3 <3
❤
????
❤️
Voimia ja Jaksamista ❤
Oman lapsen menetys on se kaikista kauhein ja varmaan raskainkin…
Se on vaan aika,joka syö kaikki haavat
Mutta Veera on nyt hyvässä paikassa ja katselee äitiä kokoajan pilvenlaidalta,ei sillä ole hätää,vaan kaikki hyvin
Veera rakastaa teitä töhtenä taivaalla ❤