Lokakuu on vuoden kamalin kuukausi,
olen sanonut sen ties kuinka monta kertaa.
Inhoan tätä aikaa, olen aina inhonnut.
Lokakuu vie kesän mennessään,
valon ja lämmön.
Se vie hyvän,
tuo tilalle kylmää ja pimeää.
Sitten se vei Veeran.
Kun muistelen niitä ensimmäisiä päiviä muistan vesisateen ja pimeyden-
aivan kuin aamun valoa ei olisi koskaan tullut.
Ja koska oli pakkasia, joka paikka oli jäässä.
Ei lämpöä ympärilleen hohkaava kesän lapsi, hento keijukainen,
voinut kuolla sellaiseen aikaan.
Ei sellaisella tavalla.
Se on niin hirveän julmaa.
Muistan lyhdyn, jonka naapurin rouva toi pihalle ja miten tuntui kuin se olisi ollut silloin ainoa valo maailmassa.
Ehkä se sillä hetkellä olikin-
minun maailmassani.
Niinä ensimmäisinä päivinä kohtasin paljon ihmisiä ja tuntuu kuin olisin kohdannut jokaisen pimeässä?
Muistan hahmon, piirteet mutta en kasvoja-
järkyttynyt mieli näki kaiken pimeänä.
Se on hämmentävää.
Ensi viikon perjantaina Veeran kuolemasta tulee 3 vuotta ja
huomaan, että ajatukset harhailevat jatkuvasti ja korostuneesti siihen päivään ja sen tapahtumiin.
Alitajuntaisesti yritän torjua niitä-
huomaan sen siitä, että puren hampaita yhteen normaalia enemmän.
Eilen kärsin sen vuoksi voimakkaasta päänsärystä;
tein pitkän päivän töissä ja päivän mittaan kaula- ja niskalihakseni kiristyivät niin pahasti, että kotiin päästyä päänsärky alkoi olla helvetillinen.
Olen koko ikäni kärsinyt päänsäryistä vaikean migreenin vuoksi mutta tällaista särkyä minulla ei ole aikoihin ollut.
Koo hieroi varovasti niskojani ja saikin pahimmat kohdat auki niin, että pahin olo väistyi, onneksi-
pitkittynyt päänsärky saa minut herkästi oksentamaan.
Lokakuun ahdistusta lievitän lohduttamalla itseäni sillä,
että sekin ajanjakso menee ohi.
Jossain vaiheessa tulee taas parempi aika, parempi olo.
Tulee valo ja ilo.
Tämä sama ajatusmalli on ollut alusta saakka;
vaikeaa aikaa seuraa parempi,
pitää vain löytää keinoja jaksaa sen vaikean läpi ja luottaa siihen, että parempi tulee kyllä.
Se on klisee mutta se on myös totta-
viimeisten 3 vuoden kokemuksella voin henkilökohtaisesti sanoa sen pitävän paikkaansa.
Siunausta,voimia Mari! ???
<3 <3 <3
Löysin päiväkirjaasi muutama päivä sitten ja olen kyynelehtien lukenut tarinasi. Mikä valtava voima ihmisestä löytyykään, kun vaihtoehtoja ei ole. ❤️
Huomaan jääneeni miettimään, että oliko Veeralle ihan arkista käydä isän kanssa, tyhjillään olevalla talolla? Jos siis oikein ymmärsin, että asuivat isäviikot kuitenkin muualla.
Voimia vaikeaan lokakuun loppuun ❤️
Olette ajatuksissa. Voimia Mari joka hetkeen ja onnen ja ilon hetkiä jokaiseen päivääsi.
Pystyn itse muistamaan niin elävästi ja vahvasti monia hetkiä, tunteita ja itkuja tuolta maanantailta ja sitä seuraavilta viikoilta, kuukausilta…ja nyt vuosilta. Silti tuntuu usein, että kaikki tapahtui aivan vasta. Joten aikaa ja armoa itsellesi, sitä taidetaan tarvita aina vaan.
Lähetämme ajatuksia keijulle, sille joka nauroi niin iloisesti kun häntä pulkassa koulun pihassa vedettiin. Hänelle, joka on nyt keijujen koulussa. Hänelle, kenen äidillä on nyt suuren suuri ikävä?
Lokakuu
Yli kentän likaisen
raaka valo lyhtyjen.
Värisevää ikkunaa
sade kiduttaa.
Niinkuin prinssi kietoi hän
satuun pääni särkevän.
Miksi petyin? Tiesinhän
lait elämän.
Märkää, märkää sumua
maassa, puissa, katoilla.
Jumala, oi Jumala!
näin voiko jatkua!
Saima Harmaja
Voimia tähän hetkeen