Pari viikkoa mieltä tasaavan lääkkeen pienennettyä annosta ja vaikutus on ollut hyvin selkeä, joskin hyvin uudelta tuntuva;
tunnen tunteita.
Tottakai olen tuntenut lääkityksen aikanakin mutta nämä tunteet ovat erilaisia.. aivan kuin syvempiä.
Aidompia?
En tiedä mitä ne tarkalleen ovat mutta tiedän, että niitä on ja varsinkin miltä ne tuntuvat.
Valitettavasti niin hyvässä, kuin pahassakin.
Tunsin heti herättyäni olevani kireä-
käsistä pudonnut vaate ja pöydälle levinneet kahvipurut saivat repimään hiukset päästä.
Aamupäivällä Koo kirjoitti viestissään jotain tuikitavallista (vrt. voitko viedä roskat?) ja niin helvetti oli irti.
Maailma hajosi kappaleiksi, tuntui kuin hukkuisin näkymättömään kaivoon.
Pyörin ympäri asuntoa, itkin, yritin rauhoittua ja itkin lisää.
Raivosin Koolle ilman syytä,
syytin vaikka en edes tiennyt mistä.
Itkin lisää.
Se ei loppunut, jumalauta se ei loppunut vaikka tein mitä.
Halusin kuolla, halusin elää, halusin mitä vain kunhan olo helpottaisi.
Koo yritti kysyä mutta en pystynyt itkultani edes puhumaan.
Saati selittämään mikä minua vaivasi-
enhän tiennyt sitä siinä hetkessä itsekään.
Itkin koko päivän iltaan saakka.
En pystynyt koko päivänä keskittymään mihinkään-
kaikki minkä aloitin, keskeytyi vähintään kerran itkemiseen.
Välissä skarppasin itseni Teamsin työpalavereihin ja kun ne olivat ohi, itku jatkui kuin se ei olisi koskaan pysähtynytkään.
Eikä minulla ole aavistustakaan mitä minä itkin.
Illalla sain rauhoituttua sen verran, että kykenin analysoimaan omaa oloani.
Tulin siihen tulokseen, että viime aikojen tapahtumat ja kaikki niihin liittyvät tunteet purkautuivat.
Muutto ja sen myötä kertynyt väsymys, oikeutta ja kohtuutta kyseenalaistavat pettymyksen tunteet liitettynä suunnattomaan koti-ikävään ja vielä suunnattomampaan Veera-ikävään oli räjähtävä yhdistelmä.
Istuimme Koon kanssa pimeässä huoneessa ihan hiljaa ja yritin keräillä sanoja sekä kirjaimia.
Kerroin mistä päättelin käytökseni johtuneen.
Pyysin anteeksi.
Koo ymmärsi, jälleen kerran.
Ensimmäistä kertaa pelkäsin, että ymmärtäisikö hän enää seuraavalla kerralla.
Radikaalit tunnevaihtelut ovat ihan älyttömän rankkoja-
ne tuntuvat fyysisesti koko kehossa.
Ei pelkästään itkusta tukkoisena nenänä ja turvonneina silminä vaan syvänä väsymyksenä jossain syvällä.
Seuraavana päivänä häpesin käytöstäni-
tiedän, että se on turhaa mutta en voinut sille mitään.
Onneksi ikävien tunteiden rinnalla on ollut myös hyviä hetkiä;
olen huomannut tuntevani hyvää oloa ihan eri tavoin kuin ennen.
Auringonpaiste tuntuu hykertävänä tunteena rinnassa eikä vain ajatuksena siitä, että nyt kuuluu hymyilyttää.
Olen myös nauranut aivan eri tavoin kuin pitkiin aikoihin.
Luulin lääkkeiden aikana nauraneeni mutta oikeasti olin unohtanut miltä tuntuu nauraa vatsansa pohjasta.
Voin kertoa, että se tuntuu ihan hemmetin hyvältä.
Nautin myös suunnattomasti uudesta kodistamme-
vaikka edelleen tavarat on laatikoissa, säkeissä ja ennenkaikkea hukassa niin silti olen iloinen.
Onnellinen.
Lääkitykseni aloitettiin alkuvuodesta 2019 vointini kohentamiseksi.
Tähän kohtaan huomauttaisin, että itse surua ei voi korjata lääkkeillä-
suru on vain surtava.
Sen sijaan sen haittavaikutuksena ilmaantuneita paniikkihäiriöitä ja masennusta kylläkin.
Lääkkeiden avulla ikäänkuin luotiin kestävää pohjaa uuden rakentamiselle.
Ja nyt kun elämää katsoo, niin siinä onnistuttiin.
Nyt ei voi muuta kuin toivoa parasta eli sitä, että elimistöni, aivoni ja mieleni oppisivat jälleen elämään ilman venlafaksiinia.
Ps.
Ja vaikka pimeässä huoneessa hiljaa istuminen kuulostaakin dramaattiselta hetkeltä ennen eropäätöstä, kun pariskunta ei pysty enää katsomaan toisiaan ja sisällä myllertää kysymykset oikeasta sekä väärästä valinnasta ja siitä rakastaako vielä, niin todellisuudessa kyse oli siitä ettei ko. huoneessa vain ole valaisinta vielä.
Tunnemyrskyn kourissa tuntuu välillä kurjalta.
Voimia, rakkautta ❤
Voimia Mari, edelleen, aina vaan. Ilon pilkahduksia ja onnen tunteita jokaiseen päivääsi. Olette ajatuksissa, edelleen, aina vaan.
Kiitos surupäiväkirjastasi. Se on merkityksellinen ja tärkeä. Sitä lukiessa moni meistä saa vahvistusta toivolleen siitä, että kaikkein synkimmästäkin paikasta voi vielä kävellä valoon. Helppoa se ei ole, mutta mahdollista.
TEISSÄ ON VOIMA <3
Heippa. Eksyin blogiisi kun etsin enkeliaiheisia blogeja. Tämä ei ollut aivan se mitä etsin, mutta voisin lukea enemmänkin.
Voin kertoa, että masennuslääkkeiden haittavaikutukset voivat kestää hyvin pitkään. Itselläni ne kestivät yli puoli vuotta, pikkuhiljaa lieventyen. Vierottauduin mm. venlafaksiinista. En kysynyt lääkäriltä neuvoa lääkkeen lopettamiseen vaan luin useita tunteja netistä ohjeita eri lähteistä ja lopetin lääkkeen hitaasti. Valitettavasti monella lääkärillä ei ole tietoa, kokemusta ja ymmärrystä siitä, kuinka hemmetin hitaasti lääkkeet täytyy lopettaa. Annoksen pienentäminen aiheuttaa myös vieroitusoireita. Itselläni venlafaksiinin vieroitusoireina olivat mm. äkilliset rajut tunnekuohahdukset (vihaa, raivoa, itkua, ahdistusta, epätoivoa), kehon vapinaa voimakkaiden tunteiden aikana. Aivan aluksi oli niitä kuuluisia viuhahduksia ja humahduksia päässä, yhtäkkiä aivot löivät täysin tyhjää kun makasin silmät kiinni, aivan kuin ”ruutu” olisi mennyt pimeäksi, ”tietokone” tiltannut. Saatoin myös yhtäkkiä nauraa ilman syytä, tietämättä mille nauroin. Ihoni kutisi, hikoilin. Jaksoin eteenpäín, kun muistutin itseäni jatkuvasti siitä, että kaikki ikävät oireet johtuvat vain lääkkeen lopetuksesta ja ne menevät lopulta ohi. Olin myös päättänyt, että mieluummin kuolen kuin syön enää psykenlääkkeitä. Jossain vaiheessa tosin aloin vakavissani harkitsemaan itsemurhaa. Rukoilin apua vaikka en tiennyt uskoinko korkeampaan voimaan. Apua kuitenkin tuli. Ajatukseni olivat melskastaneet jo muutaman viikon hirvittävää vauhtia ja yhtäkkiä ne loppuivat, yhdessä sekunnissa. Tuli täysin hiljaista, täydellinen stoppi. Se oli vastaus rukoukseen.
Monelle tulee takapakkia vielä puolen vuoden kuluttuakin, eräänlainen romahdus. Joku alan ammattilainen on sanonut, että se on yleistä eikä ole mikään ”sairauden uusiutuminen” vaan luonnollinen tapahtuma aivojen kannalta.
On ihanaa kun tuntee normaalisti iloa ja surua. Tunteet tulevat ja menevät. Pystyy itkemään, tuntee yhteyden toisiin ihmisiin, eläimiin ja luontoon.
En tiedä mitä ajattelet kuoleman jälkeisestä elämästä ja kuinka paljon sinulla on kokemusta ”yliluonnollisista” asioista tai kuinka paljon olet lukenut aiheesta, mutta suosittelen lämpimästi kahden kuolemanrajakokemuksen läpikäyneen henkilön teoksia: Anita Moorjani ja neurokirurgi Eben Alexander.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, rauhaa ja tyyneyttä, toivoa ja uskoa sekä myös iloa ja riemua! Lopulta, vaikka maanpäällinen elämä olisi helvettiä, niin me kaikki kuitenkin olemme ikuisia olentoja ja kaiken tämän hulluuden kaikista perimmäinen todellisuus on pyyteetön rakkaus, joka avautuu ja selkenee jokaiselle kun on oma aika siirtyä ajasta ikuisuuteen. Elämä on leikki ja joskus se yltyy turhan rajuksi, mutta leikin jälkeen jokainen laskee naamion ja oikeat juhlat jatkuvat.
❤
Itku on hyväksi,ihanaa että itkettää ja Koo ymmärtää! ? Patoutuneita tunteita tulee pintaan ja pyyhkiytyy pois-myös niitä jotka lääkitys voinut ikäänkuin turruttaa.
Olet niin rehellinen tunteissasi itsellesi ja ylipäärään,se on suuri vahvuutesi ja myös se,että käyt kaikki tunteet läpi,uudelleen ja uudelleen kunnes ne läpikäytyinä vaimenevat.
Siunausta,voimia ja kaikkea hyvää sinulle Mari ja Koolle ?
Kiitos tästä(kin) tekstistä! Kerrankin joku kertoo, miltä niiden lopettaminen tuntuu. Tämän tekstin myötä tajusin myös, että minunkin nauramattomuuteni saattaa johtua noista lääkkeistä eikä itse sairaudesta! Olen syönyt niitä syksystä 2016, sain reseptin eräänlaisen hermoromahduksen yhteydessä, vaikka masennusta (tai surua ja vitutusta) olen sairastanut käsittääkseni suurimman osan elämästäni. Mutta tämä tunteettomuus on alkanut väsyttää ainaista sapen kiehumista enemmän. Se, kun tietää, että nytkin pitäisi tuntua joltain, mutta ei silti tunnu.
Olen lukenut alusta asti tätä, jopa osaan yhdistää tämän uutiseen ja aikaisemmin en ole kommentoinut mutta nyt pakko❤ en pysty tuntemaan sinun tunnetta mutta tämäkin sattuu paljon, tuskin yhtä paljon tai edes murto-osaan, mutta pahalta kuitenkin tuntuu. Olet vahva, uskomattoman vahva, ja voi miten kauniisti, anteeksi mutta kauniisti, surullisesti ja vihaisesti osaat tunteesi tuoda ilmi. Tästä on varmasti apua jollekkin toiselle, mutta sydämmessäni toivon että ennen kaikkea sinulle ❤❤
Ihana asia, että olet ikäänkuin ”unohtanut” sairaalloisen exmiehesi ainakin viimeisistä kirjotuksista päätellen. Kirjoitat Veerasta ja voimakkaiden lääkkeiden vaikutuksesta. Unohda se sairas ja mustasukkainen narsistimies kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan elämässäsi. Onnea uuteen elämään ja kaikkea hyvää sinulle ja Koolle!