Olin alkuviikosta sirkuksessa ja se oli moneltakin osin enemmän tai vähemmän tunteita herättävä käynti.
Ensinnäkin, olen ollut sirkuksessa viimeksi Veeran kanssa hänen kuolemaansa edeltävänä kesänä.
Veera nautti näytöksestä (ja poppareista) suunnattomasti vaikka kovat äänet vähän pelottivatkin.
Kesken kaiken pujahdettiin teltan liepeiden alta vessaan.
Toisekseen, inhoan sirkuksia. En pelkää pellejä, kuten moni muu sirkusta karttava vaan pelkään sitä painajaismaista tilannetta, jossa minut pakotettaisiin avustajaksi johonkin esitykseen.
Joka kerta kun esiintyjä kesken esityksensä lähestyy istumapaikkaani, sydän meinaa tulla kurkusta ulos.
Ja esiintyjän iskiessä naapuripenkkiin, sydän palaa helpotuksen huokauksen virralla takaisin paikalleen.
Eniten tunteita herätti kuitenkin esitys näytöksen alkuvaiheilla;
pellet olivat ampuvinaan toisiaan vahingossa. Mukaan haettiin, tottakai, myös yleisön edustaja.
Laukausten äänen saattelemana uhrit vaipuivat dramaattisin liikkein kuolleena maahan, vielä dramaattisemman musiikin korostaessa tunnelmaa.
Esityksen kruunasi pieni enkeliksi pukeutunut tyttö, joka tuli paikalle ja taikasauvallaan taikoi uhrit elävien kirjoihin.
Esitys täynnä hulvattomia hetkiä ja yleisö ulvoi naurusta-
kaikki muut paitsi minä.
Minä en ymmärtänyt niitä hulvattomia hetkiä.
Jokainen laukauksen ääni repi tärykalvoja ja sydäntä.
Olen kasvanut metsästävässä perheessä, kuullut laukauksen äänen satoja kertoja eikä se koskaan ole ollut erityisemmin tunteita herättävä asia.
Mutta nykyään on toisin.
Jokainen laukaus saa koko kehon hätkähtämään, ääni jää kaikumaan korviin.
Se on kuin viesti joka kertoo, että jotain kamalaa on tapahtunut.
Mietin oliko se viimeinen ääni, jonka Veera elämässään kuuli?
Aseen laukaus-
kuoleman ääni.
Järkytys oli sen verran kova, että vei muutaman päivän ennenkuin se alkoi laantui.
Sitten tilalle astui suuttumus.
Onko toisen henkilön kuoliaaksi ampuminen sovelias aihe naurulle?
Sitä vartenhan se tässä tapauksessa asiaa demonstroitiin.
Minulla on aiheeseen liian henkilökohtainen yhteys ja sen vuoksi minun on varmasti vaikea nähdä asian kokonaisuutta ja huumorin arvoa.
Yritin ajatella asiaa yleisellä tasolla mutta en kertakaikkiaan löytänyt perusteita miksi nauraa sille, että toinen tapetaan.
Joskus on pakko nauraa asioille, niille vaikeimmillekin, tiedän sen mutta jossain aiheissa menee myös raja.
Kuolema on aina vähän riskaabeli aihe, eikä pelkästään huumorissa-
siihen suhtautuminen, reagoiminen ja yhteys omaan elämään sekä tunteisiin kun ei kaikilla ole ihan samalla viivalla.
Minun mielestäni kuolemasta voi vitsailla jos haluaa, se on jokaisen oma asia, mutta toisille pitää antaa mahdollisuus olla näkemättä tai kuulematta sitä vitsiä.
Ihan kaikessa ei voi vedota huumoriin.
Mietin myös sitä, että mitä jos minä olisin joutunut sen yleisön edustajan paikalle?
Minä olisin ampunut pelleä, joka käsikirjoituksen mukaan hetkellisesti kuolisi.
Minä, jonka oma tytär on ammuttu kuoliaaksi.
Ei minuakaan olisi naurattanut. Sirkuksessa kaiken järjen mukaan pystyy keksimään kaikenlaista yleisöä huvittavaa näytöstä ilman väkivaltaakin, ilman muka-ampumista. Voin vain kuvitella miten traumaattinen tuollainen kokemus voi olla sinulle. Ihan yleiselläkin tasolla, kun miettii vaikkapa sitä, miten taaperoikäiset USA.ssa ovat vahingossa ampuneet kotona olleella aseella esimerkiksi toisen ihmisen, niin aika järjettömältä tuntuu tuollainen ”hauskuuttaminen” ampumisella sirkuksessa – olkoonkin, että tämä tapahtui Suomessa ja meillä aseita ei ole Amerikan tapaan.
Itse olen kauan sitten menettänyt pari perheenjäsentä ja sukulaisiakin itsemurhalle, ja joskus vieläkin vähän saatan hätkähtää, kun joku kevyesti ”vitsailee” aiheella, vaikkapa vain puolihuolimattomasti kommentoiden: ”tappaisin kyllä itseni”, tms. Muistan miten pettynyt olin, kun kerran jossain työpaikassa kollega tuli myöhässä töihin, ärsyyntyneenä siitä että metroliikenne oli pysähtynyt, koska joku ihminen oli hypännyt kiskoille. Tämä kollega tiuskaisi: ”voisiko noikin tyypit tappaa itsensä jossain muualla kuin metron alle, menee kaikilla aikataulut sekaisin”. Oma sisarukseni teki itsemurhan jättäytymällä junan alle, ja kuten jokainen läheisen itsemurhan kokenut, tai vähänkään empatiaa omaava henkilö tietää, ei ihminen enää siinä tilassa ollessaan pysty välttämättä ajattelemaan selkeästi. Kaipa se vain on niin, että tässä maailmassa on valitettavasti kuitenkin ihmisiä, joilla ei ole kykyä tai halua ajatella sanomisiaan sen kummemmin.
Toisaalta, ajan kanssa kun haavat paranevat – ainakin osittain – niin myös oma nahka paksuuntuu ja kuten kirjoitatkin tässä, niin vaikeatkin asiat ajoittain oppii ottamaan huumorilla.
Kaunista syksyä sinulle <3
https://missmaruzella.com
Hei,ei ole huumoria tuollainen missään,kannattaa laittaa sirkukselle palautetta asiasta!
Ei, ei kuolemalle voi nauraa.
<3 <3 <3
Ilmeisesti kakku lentää naamaan -vitsi on liian kulunut ja ajatellaan että moderni ihminen kaipaa jotain säväyttävämpää. Itse en ole vuosikausiin käynyt sirkuksessa, mutta yhtä halvalla näyttää pellehuumori irtoavan kuin silloin aikanaan. Huumorin keinoin voi käsitellä vaikeitakin asioita, mielestäni mitä tahansa – kuolemaakin – mutta siitä voidaan olla montaa mieltä mikä on tahdikasta tai älykästä. Lapsia varmasti huvittaa ne hauskat tai överiksi vedetyt kaatumiset, ja ampuminen on sivuseikka. Toisaalta lastenohjelmissa ei yleisesti ottaen nykypäivänä hyväksytä väkivallan normalisointia, joten miksi sirkuksessakaan pitäisi?
Aihetta sivuten, joskus halusin rentoa katsottavaa TV:sta ja avasin Netflixistä (vai oliko HBO) sattumanvaraisesti jonkun minulle tuntemattoman standup-koomikon shown. Ilmeisen suosittu tyyppi, kun jättimäinen halli oli täynnä katsojia. Ensimmäinen hänen ”vitsinsä” koski suoraan erään tunnetun julkisuuden henkilön pikkulapsen tapaturmaista kuolemaa ja sen tapaa. Olin aivan järkyttynyt ja olen edelleen, vaikka tästä on jo vuosia aikaa eikä aihe ollut itselleni millään tapaa aidosti henkilökohtainen. Omalta osaltani katselu jäi siihen ja koin laihana lohtuna ettei yleisöstä kovin kummoista naurua irronnut. Mutta kyllä siinä viimeistään tajusi että kaikesta saa näköjään vitsiä vääntää jos vain pokka kestää. Oman henkilökohtaisen kipupisteeni aihe on toisaalla, ja kyllä sen ympärille on joutunut kuorta kasvattamaan tietäen, että kaikki eivät suhtaudu kyseiseen asiaan samalla tavalla kuin minä. Toisaalta useimmilla meillä taitaa joku arka paikka olla, toisilla pienempiä, toisilla kokonaisen elämän kokoisia. Et varmasti ole yksin.
Aurinkoa ja tyyneyttä päiviisi, Mari!