Eilen oli isänpäivä.
Koko päivän teki mieli kirjoittaa mutta en tiennyt mitä.
Kaikki ajatukset tuntui todella korneilta.
Koko päivä tuntui kornilta.
Laitoin Facebookiin kuvan, joka on otettu Veeran hautajaisista. Siinä minun isäni pitää minusta kiinni, kun olemme Veeran arkulla.
Isäni pitää kiinni minusta hetkessä, jossa tarvitsen häntä eniten.
Hetkessä joka oli olemassa, koska minun tyttöni kuoli oman isänsä takia.
Kornia?
Ei, vaan aivan järjetöntä.
Järjettömiä on myös uudet ajatukset ja pelot, joita olen itsessäni tunnistanut.
Hetkittäin olen tuntenut voimakasta riittämättömyyttä.
Niissä hetkissä tunnen itseni arvottomaksi, huonoksi, rumaksi, typeräksi ja turhaksi ihmisen tapaiseksi.
Häpeän itseäni.
Minusta ei ole mihinkään, minä en ole mitään.
Tuntuu, että olen kaikille vain taakaksi- olen joko tiellä tai minua täytyy roikottaa perässä.
Avuton, säälittävä.
Ajatukset kiertyvät ympärille ja puristavat minut pienelle kerälle.
En halua katsoa peiliin.
Luulen, että nämä ovat kaikuja menneisyydestä-
ajasta, jolloin uskoin etten todella ollut mitään.
Uskoin, koska minulle sanottiin niin.
Mutta miksi tunnen niitä tunteita nyt?
Minulla on vierelläni ihminen, joka ei ajattele minusta niin, ei sano minulle niin.
Päinvastoin.
Mikä saa minut tuntemaan itseni huonoksi ja riittämättömäksi nyt, kun vierelläni on ihminen joka sanoo huonojen asioiden sijaan hyviä asioita.
Nyt, kun kaikki on periaatteessa hyvin.
Ehkä juuri siksi.
Kai minä alitajuntaisesti pelkään menettäväni hänet.
Pelkään etten riitä, etten ole tarpeeksi.
En ole tarpeeksi hyvä, älykäs, kaunis, luotettava.
Rakastettava.
Tiedän, etten saa antaa pelolle valtaa enkä aiokaan.
Välillä ajatukset vain ottaa vallan mutta onneksi vain hetkeksi.
Luotan myös siihen, että kaikki riittämättömyyden tunteet ovat niitä kaikuja menneisyydestä, jotka tulevat ja menevät oman aikansa kunnes loppuvat.
Pari vuotta sitten sairastin keuhkokuumeen ja viikon makaamisen jälkeen olin lähdössä ulos ja kauppaan.
Oli lauha kevätpäivä.
Seisoin peilin edessä ja yritin meikkivoiteella piilottaa sairaalloista olemustani.
Veera tuli vierelleni, kysyi miksi meikkaan.
Kerroin.
”Äiti ei sinun tarvi meikata, sie oot kaunis ilman meikkiäki”
Voi minun pikkuiseni.
Äiti yrittää muistaa.
Äiti nyt vaan yrittää muistaa 🙂
Ihana Mariseni, joka tuli maailmaan kun olimme pappasi kanssa 37 vuotiaita ja oma kuopuksemme oli vasta kolme vuotias, enosi. Se oli ihanaa, kiireistä yrittäjyyden aikaa, monta sukupolvea pyöri samassa.
Kauniit muistot Sinulla papastasi on jäänyt, kaikkikaikessahan meille olitkin/oletkin.
Kunpa pääsisit tuosta huonommuuden tunteesta, nyt kun sinulla on hyvä ihminen lähelläsi, usko omaan hyvyyteesi. Jokin aika sitten juttelin Siivikon Jarmon kanssa ja hän sanoi, ” Mari on ihana ihminen”
Olitte Veeran kanssa niin ihana pari, sinä lenkkeilit ja Veera polki pienellä pyörällä vierelläsi. Aina kun näin Veeran ryhmän kanssa raitilla, tempasin hänet syliini, varastin pieniä hetkiä, sain aina onnellisen hymyn Häneltä.
Mahtavaa olette tulossa pohjoiseen jouluksi, Riutulan joulu on aina ihana, vahinko, emme voi tavata, olen hengessä mukana kanssanne.
Muista, olet ainutlaatuinen rakas Marsani, Veeralla on kaunis, upea, rakastava äiti. Hän oli onnellinen, pikku-Enkelimme <3
Kaikilla on näitä hetkiä, jotka kannattaa jättää omaan arvonsaan. On paljon, mitä voit itsessäsi arvostaa, vaikkapa vain elossaoloa. Törmäsin nimittäin tällaiseen artikkeliin, https://yle.fi/uutiset/3-10609493 (Veera myös mainittuna) ja mietin kuinka yleisempää on, että mies vie myös/vain puolison hengen. O
Luojan kiitos näin ei käynyt sinun kohdallasi ja elämäsi kukoistaa menneisyydestäsi huolimatta.
Niinä hetkinä, kun itseinho ja arvottomuus vievät sulta mattoa alta toivoisin, että sisäinen äänesi alkaisi vannoa rakkauttaan sinuun. Hokisi pontevasti miten ihana olet ja huutaisi inhoa kovemmin että sinussa on kaikki oikein. Sua saa rakastaa ja sun itsesi pitää rakastaa sinua itseäsi ihan pirun lujaa. Et tehnyt mitään väärää, et tehnyt vuosia sitten etkä vuosi sitten etkä nyt.
Viha on rumaa, et sinä. Suru on kamalaa, et sinä. Noiden tunteiden tunteminen ja prosessointi ei tee sinusta kaltaisiaan. Sinä toimit niiden kotina muttet anna niiden sisustaa sinua uusiksi. ?
Sillä kaiken repivän keskellä suurin on silti rakkaus.
Voimia pimeimpiinkin hetkiin, rakkautta ja lämpöä. Toivottavasti syli vierelläsi koppaa teidät molemmat, äidin ja sydämenpainoisen lapsen.