Olin tänään kaupungissa hoitamassa asioita, kun penkkarirekat juhlijoineen osuivat kohdalle torilla.
Väkeä oli paljon.
Oli lapsia, jotka kiljuen yrittivät siepata abiturienttien viskoman karkkisaaliin suoraan ilmasta ja sen jälkeen maasta. Vikkelästi kuin pienet eläimet.
Oli aikuisia, jotka katsoivat nuoria hymyillen, ylpeästi.
Heiluttivat kättä vastaukseksi ”iskä, pappa, äiti, mummi”- huutoihin.
Oli aikuisia, jotka vain nauttivat nuorten ilosta.
Sitten olin minä.
Keskellä Kotkan toria puhkesin itkuun ja kyynelistä sumein silmin yritin puikkelehtia pois.
Itku yllätti minut.
Se tuli yhtäaikaa epäreiluuden tunteen kanssa.
Eilen oli terapiapäivä ja kerroin epäreiluuden tunteista, joita olen viime aikoina kokenut.
Hetkellisesti mutta voimakkaina.
Joka kerta, kun kuulen, luen tai näen Veeran ystävän, kaverin tai vain samanikäisen tehneen tai oppineen jotain, tuntuu kuin veitsi lyötäisiin sydämeen.
Miksi Veera ei saanut?
Siellä Kotkan torilla, siinä kymmenessä sekunnissa ehdin kysyä mielessäni mikä hahmo Veera olisi ollut, missä kohtaa rekan lavaa hän seisoisi ja eihän Veera varmasti palelluttaisi itseään ja mitkä aineet hän tulevana keväänä kirjoittaisi.
Ja ennenkaikkea, miksi Veera ei saanut kokea tuota(kaan) päivää?
Ja miksi minä saan vain miettiä näitä kysymyksiä saamatta niihin koskaan vastauksia?
Siksi, koska elämä on epäreilua.
Eikä auta muuta kuin hyväksyä se.
Minulla on hirveä ikävä Veeraa.
Hänen ääntään, viimeisintä puuttuvien etuhampaiden aiheuttamaa sössöttämistä.
Ilmeitä, silmien muljautteluja.
Suun mutristamista silloin, kun hän oli eri mieltä.
Pieniä varpaita, jotka hän leikillä painiessa tunki aina kainaloon koska tiesi, että saisi minut tikahtumaan.
Paksuja, kiiltäviä hiuksia, joissa ei letit ja ponkkarit pysyneet.
Mutta takut pysyivät sitäkin paremmin.
Hampaidenpesuhetkiä, niitä joissa jahdattiin ja ajettiin hammaspeikkoja pois.
Sitä, kun viimeiseksi aina irvistettiin hammaspeikolle.
Minulla on ikävä sitä, kun Veera nukahti viereeni.
Vei kaiken tilan, pikkuinen olento.
Minulla on hirveä ikävä kaikkea.
Viime yön unessa pakenin ihmisjoukossa tappajaa, Veera oli mukanani,
Laitoin tytön piiloon, luulin sillä tavoin suojelevani häntä.
Ihmisiä oli paljon ja yritin kysyä oliko kukaan nähnyt pikkutyttöä, joka oli piilossa.
Hänet oli kuulemma tapettu.
Heräsin mutta en ollut helpottunut.
En voinut sanoa, että se oli vain unta.
Sehän oli osaltaan totta.
Veera on tapettu.
Olet ajatuksissani❤
Ihana kuva tekstin alussa ❤️ .. kertakaikkiaan ihana. Miten noin suloisen voi ottaa pois?? En anna sitä ikinä anteeksi, en ymmärrä, enkä osaa olla vihaamatta sitä joka sen teki. Mari, olet mielessäni silloinkin, kun olen omien lastenlasten kanssa tekemisissä. ❤️❤️
Riipaiseva teksti. Elämä on kohdellut sinua todella epäreilusti.
Tuntuu hullulle sanoa sinulle että voimia. Mutta mitä muutakaan voisin sanoa?
Voimia❣️
Ihana kuva Veerasta❤️
Edelleenkään ei ole sanoja. On vain särkynyt, kuristunut sydän ja kyyneleet. Jaksa taistella, jaksa uskoa. Paljon voimia jokaiseen hetkeen ja pieniä ilon ja onnen pilkahduksia jokaiseen päivääsi.
On niin väärin ja epäreilua, ettei ole mitään miten sitä edes ilmaista. Eikä edes aavistusta siitä miten tuon ikävän vain joutuu kestämään. Minunkin tuttavapiiristä monet lukevat blogiasi.
Niin ihana kuva Veerasta taas tämäkin.
Voimia. Toivon, että saat kokea ilon ja onnen hetkiä kaiken keskellä.
Pieni iloinen ja touhukas Veera on nukahtanut kuvassa kesken leikkien. Ihanasti ylähuuli törröllään. <3 Niin puristava, piikkilangan tavoin kuristava tunne tulee sitä henkilöä kohtaan joka teki niin kamalan teon Veeralle. Itkettää…..
?
Tunnen äidin, jonka koko perhe kuoli auto-onnettomuudessa. Kaikki lapset ja mies. Hänen kirjoituksissaan on samanlaista tuskaa kuin sinullakin…. Äitienpäivä, syntymäpäivät, hääpäivä, joulu, onnettomuuspäivä ovat hänelle vaikeita. Vaikka tarinanne ovat erilaiset, näen niissä samoja sävyjä.
Jatkan vielä… Tuntemallani äidillä menee nyt paljon paremmin; hänellä on ihana mies ja pari vuotta sitten saivat lapsen.
Älä sinäkään anna periksi, elämä voittaa ?
Luovuttaa ei voi, sitä ei Veerakaan haluaisi. Suru ja kaipaus kulkevat mukana lopun ikää, vaiheittain ja alloittain, mutta ajan kanssa ne muuttavat sävyään. Ja on muuttaneetkin jo.
Elämällä on vielä hyviä ja onnellisia asioita annettavana ja tarjottavana. On lupa ottaa ne asiat vastaan ja niistä on myös lupa iloita ja tulla onnelliseksi.
Vaatii ihan hirveästi voimia ja jaksamista kohdata vaiheittain kulkevaa ja aalloittain lyövää surua, tuskaa ja kaipausta. Mutta pakko se vaan on. Uskon, että Veera lähettää voimaa jaksaa ja jatkaa.
❤
?❤
Kuoliko Veera heti kun sitä ammuttiin otan osaa
Veera on paremmassa paikassa olit ja tuut olleen Hyvä äiti. ❤️?♀️???
Itken puolestasi, kuten monet muutkin…mutta meidän itkumme, ei ole mitään verrattuna sinun tuskaasi. Kirjoitat kauniisti ja Veera on varmasti ollut todella onnellinen ja ihana tyttö ❤️ Ota kaikki apu vastaan mitä tarjotaan ja koita ennenkaikkea olla syyttämättä itseäsi – et olisi voinut toimia toisin ja tapahtunut ei ole millään tapaa sinun vikasi. Se on sairaan ex-miehesi vika.
Paljon voimia! ❤️
Olet joutunut kokemaan psyykkisesti todella raskaita asioita. Saat tuntea noita tunteita. Hyvä, kun olet hakenut apua ja toivottavasti hyödyt siitä. Sinulla vaikuttaa olevan Veerasta ihania muistoja ja valokuvia. Ikävä on varmasti kova. Voimia jokaiseen päivääsi.
Olet mielessä, joka päivä – tai oikeammin sanottuna joka ilta.
Sinä ja enkelityttösi ❤
Työni puolesta lastensuojelu on joka viikkoinen yhteistyökumppani.
On niin paljon ihmisiä, joille ei ikinä pitäisi tulla lapsia. Ei yhtään ainoaa!
Tämä suloisen, rakastetun Veeran elämän loppuminen, on asia, mitä ei kertakaikkiaan pysty ymmärtämään.
On pakko ajatella niin, että elämä on arvaamaton. Ja epäreilu. Sille emme voi mitään. Emme kertakaikkiaan voi.
En saanut koskaan tutustua Veeraan ❤ , enkä tunne sinua Veeran äitiäkään,
mutta sovitaanko niin, että on lupa ikävöidä Veeraa?
JA Veeran takia, Veeran muistolle, Veeran vuoksi, nautitaan elämästä, luonnosta, hengittämisestä, olemisesta!
Niin Veera varmasti tahtoisi ❤