Lähes päivittäin törmää otsikoissa narsismiin.
En pidä sanan käytöstä, koska sitä käytetään hyvin useissa tapauksissa ja yhteyksissä väärin.
Sana narsismi tarkoittaa itserakkautta ja on olemassa täysin tervettä narsismia, jota löytyy lähestulkoon jokaisesta vastaantulijasta.
Nykyään on kuitenkin lähestulkoon muotia puhua ihmisestä narsistina.
Tällöin viitataan narsistiseen persoonallisuushäiriöön, joka oikeasti on diagnosoitava, psyykkinen häiriö.
On olemassa testejä selvittämään onko vanhempasi, pomosi, sisaruksesi, lapsesi, naapurisi tai lemmikkisi narsisti.
Kaikki vähänkin vaikeat, itsekkäät ja ilkeät ihmiset ovat narsisteja.
Aivan, kuin olisi unohdettu, että jotkut ihmiset vain yksinkertaisesti ovat kusipäitä.
Joidenkin mielestä ex-puolisoni oli narsisti, joidenkin mielestä kyseessä oli jokin toinen psyykkinen sairaus tai häiriö.
Minulle sillä ei ole väliä.
Nykyisessä suhteessa olen peilannut paljon siihen suhteeseen, missä elin. Tapoihin, joita opin ja käsityksiin, joihin kasvoin.
On paljon tilanteita, jotka kokenut usein aikaisemmin mutta koen ne nyt ensimmäistä kertaa oikein.
Tuorein esimerkki on parin päivän takaa, itkuisesta hetkestä.
Nojasin makuuhuoneen lipastoon, loputtomalta tuntuva itku tuli syvältä.
Puolisoni tuli ja halasi minua. Lämpimästi ja hellästi.
Pitkään ja sanomatta yhtään mitään.
Oloni oli turvallinen ja välitetty, tunsin kuinka paha olo väistyi.
Vuosia sitten oli tuttu tilanne jos olin pahoittanut mieleni jostain, minkä olin itse aiheuttanut. Tietenkin.
Ex-puolisoni seisoi takanani niin, ettei koskenut minuun.
Mikä nyt?
En yleensä pystynyt itkultani vastaamaan.
Hän tuli ja halasi; se oli tiukka, puristava halaus.
Kylmä halaus.
Onko jotain mitä haluaisit kertoa minulle? Oletko tehnyt jotain mikä painaa omaatuntoasi?
Voit kertoa minulle, en minä suutu.
Ei kysymystä siitä, miksi olin pahoittanut mieleni.
Oli vain oletus.
Tiesin, että minun oli turha kertoa mitään.
Hänellä oli oma teoriansa ja vastauksensa ja ne olivat ainoat oikeat.
Paha mieli pysyi.
Olen aina saanut herkästi mustelmia, suuria ja rajun näköisiä mustelmia. Verisoluissani on jotakin poikkeavaa, ei hengenvaarallista mutta sellaista mikä aiheuttaa mustelmaherkkyyttä.
Ex-puolisoni tiesi tämän kyllä mutta silti, joka kerta uuden mustelman ilmestyttyä kävimme saman keskustelun.
Mistä tuo mustelma on peräisin? Ei tuollaista itsestään tule.
Tuohan on selvästi osunut johonkin. Aika oudossa paikassa.
Puhutko nyt varmasti totta?
Se outo paikka oli mikä tahansa paikka kehossani.
Mustelma ei ollut enää vain verenpurkauma vaan selvä petoksen merkki.
Pari päivää sitten nykyinen puolisoni huomasi minulla mustelman reiden ulkosyrjässä.
Sulla on taas uus mustelma tossa.
Hän huikkasi ohimennen.
Odotin kuulustelua ja alitajuisesti yritin muistella mistä mustelma oli tullut. Oliko se osunut pöydän kulmaan? Vai eteisen hyllyyn?
Puolisoni jatkoi selitystään aivan toisesta aiheesta.
Mustelmani olivat vain mustelmia.
Kun kerroin nykyiselle puolisolleni suunnitelmastani hankkia jäsenyyden liikuntakeskukseen hän oli iloinen puolestani ja kannusti minua.
Ex-puolisoni kanssa ei sellainen suunnitelma olisi tullut mieleenikään. Minähän olisin mennyt sinne vain
esittelemään itseäni.
Ennen jouduin antamaan selityksen miksi olin juuri silloin menossa kauppaan.
Miten se nyt yhtäkkiä on loppu? Miksi juuri nyt haluat mennä yksin? Aika outoa, kun ”se” näkyi olevan kaupassa ja nyt sinä haluat mennä kauppaan.
”Se” on tiheästi vaihtuva miespuoleinen henkilö. Kuka milloinkin.
En pysynyt itsekään perässä.
Nyt sanon puolisolleni meneväni kauppaan.
Tuo kahvia.
Se siitä.
Elämäni suhteessa ex-puolisoni kanssa oli jatkuvaa selittelyä, vakuuttelua ja perustelua.
Aivan kaikesta. Pienistä ja isommista asioista.
Kaikessa oli lähtökohtaisesti jokin paha, petos tai ex-puolisoni naurunalaiseksi saattava tekijä taustalla.
Ja kaikki se selittely oli oikeasti aivan turhaa, koska ei ne olleet vastauksia jotka ex-puolisoni olisi kelpuuttanut.
Ainoat oikeat vastaukset olivat hänen päässään elävät teoriat.
Monesti suhteissa puhutaan kieltämisestä;
”puoliso kielsi menemästä, tekemästä tai olemasta. ”
Ex-puolisoni ei koskaan kieltänyt minua.
Silti hän onnistui estämään minua menemästä, tekemästä tai olemasta.
Hän teki sen suhtautumalla asioihin tavalla, joka murskasi intoni mennä tai tehdä.
Jos minut oli kutsuttu vaikka tupaantuliaisiin, olivat kysymykset tähän tyyliin:
Miksi sinun juuri näihin juhliin pitäisi mennä? Ketä sinne oikein tulee? Kuuluuko sinun mielestä tällaiset juhlat parisuhteessa olevalle naiselle? Kenen takia sinä sinne menet? Aika jännä sattuma, että juuri sekin tulee sinne, kun juuri viime viikolla tuli vastaan kaupassa?
Ei sellaisten kysymysten jälkeen enää halua lähteä, varsinkaan kun tiesi, että kotiin palattua ne kysymykset olisivat kahta voimakkaampia, vihjailevampia ja järjettömämpiä.
Hän sai minut tuntemaan, kuin tekisin väärin jo pelkästään ajattelemalla.
Nykyisessä suhteessani tiedän, että voisin mennä tupaantuliaisiin, synttäreille tai mihin vain ilman, että tuntisin siitä täysin turhaa syyllisyyttä. Puolisoni toivottaisi minulle mukavaa iltaa.
Tiedän, että kun yöllä tulisin kotiin ja kömpisin hänen viereensä, hän mumisisi unestaan;
oliko mukava ilta?
Ja aamulla keittäisi kahvit.
Iloitsen siitä, että saat kokea terveen parisuhteen. Että sinua rakastetaan.
Ihanaa kuulla, että nyt saat aitoa, huolehtivaa rakkautta. Se jos mikä on suurin lahja ? .. toivon kovasti, että vähitellen unohdat entisen, joka oli rakkauden irvikuva..
Onkohan nuo muotisanat tulleet käyttöön kun tätä tunnemaailmaa alettiin enemmän tutkimaan. Tuli kirjoja, sinänsä hyviä, mutta niistä alkoi kaikki löytämään jotakin tuttua lähipiiristä. Samantyyppinen sana oli vuosia sitten läheisriippuvuus. Olen halleluja, moni ei tiedä tänäkään päivänä mitä se tarkoittaa. Kun nyt vertaa näitä tilanteita, mikä ennen ahdisti, nykyisyys tuntuu ihmeelliseltä. Voi sitä ilon tunnetta, ei tarvitse pelätä, miettiä etukäteen, olla valppaana sanoissaan, voi luottaa. Elää. Voi olla että tulet vertaamaan näitä hetkiä, ja
tilanteita pitkään ja jossain kohtaa huomaat miten vahva sinusta on tullut.
Voi että miten tuttuja Juttuja, valitettavasti! Elin just tommosessa paskassa. Ukko kyttäs ikkunasta kun olin koiraa käyttämässä pihalla ja jos olin kännykkääni vilkaissut niin sisällä kysyi et kenen kaa tekstasin ym. Ja jos tulin 10min myöhemmin töistä kotiin kuin yleensä, alkoi raju syyttely et mitä olin tekemässä et tulin myöhemmin. Hän teki myös testipuheluita useita kertoi päivässä jolloin testasi puhunko toista puhelua. Ai että nää kirjoittamasi esimerkit kuulostaa kuin entisessä elämässäni olleelta. Ja just se että ei hänkään kieltänyt asioita mutta sai mut jättää ystäväni, harrastukseni ja kaiken itelleni tärkeän.