Kaiken pitäisi olla hyvin. Ja onkin.
Minulla on ihana puoliso, rakastava perhe, hyviä ystäviä, koti jossa viihdyn ja mukavaa tekemistä.
Raamit hyvälle, onnelliselle elämälle on valmiina.
Minulla on asiat paremmin kuin monella muulla,
mutta silti jokin rikkoo sen kokonaisuuden.
Kokonaisuus, elämäni, on kuin kaunis taulu, joka maalattiin vartavasten minulle.
Siihen käytettiin lempivärejäni ja muotojani.
Taiteilijan huomaamatta, joku on kuitenkin sipaissut maalaukseen sopimatonta väriä.
Maalaus ei ole enää täydellinen eikä sipaisua voi poistaa ilman, että se sotkisi muuta taulua.
Taulu on pilalla.
Veera on ollut unissani jokaisena yönä.
Niissä unissa elämäni on jälleen kokonainen,
olen onnellinen.
Herääminen ei ole enää vain fyysisesti raskasta vaan se on sitä myös henkisesti.
Olen niin väsynyt pettymään.
Jokainen herääminen tuo mukanaan saman pettymyksen;
se ei ollutkaan totta.
Veera on kuollut.
Se sattuu niin paljon.
Minun pieni Veerani.
Jokainen tietää pettymisen inhimillisen tunteen ja sen tuoman pahan mielen.
Se on yllä hetken mutta helpottaa.
Yleensä löytyy jokin tekijä, joka korvaa pettymystä.
Tämä pettyminen on erilaista.
Se tuntuu, kuin sisälläsi jokin repisi sinua palasiksi.
Vie voiman jokaisesta lihaksesta ja värit ympäriltäsi.
Aivan kuin sinut kiedottaisiin mustaan täkkiin-
sellaiseen vanhaan ja painavaan.
Ainoa tunne mitä tunnet, on fyysinen paha olo.
Kipu vatsassa ja silmiä kirvelevät kyyneleet.
Sanoinkuvaamaton, kaiken peittävä, polttava ikävä.
Voiko ihminen tottua sellaiseen pettymykseen?
Välillä tuntuu, etten jaksa,
kaipaus, suru, se kamala pettyminen käy liian raskaiksi.
Mutta minä olen luvannut-
lupasin Veeralle etten luovuta.
Ja lupaukset täytyy pitää, niin Veerakin aina sanoi.
Minulla on se pilalle mennyt elämäni taulu.
Voisin sulkea sen jonnekin komeroon,
antaa sen pölyttyä siellä piilossa.
Unohtaa sen.
Tai sitten voin nostaa sen esille,
laittaa parhaalle paikalle ja seisahtua katsomaan sitä.
Antaa silmän tottua siihen ylimääräiseen sipaisuun, jonka ei kuulunut olla siinä taulussa mutta jota ei saa poiskaan.
Antaa itseni huomata että se sipaisu onkin luonut taulusta uuden kokonaisuuden.
Se yksi sipaisu on saanut taulun näyttämään ihan erilaiselta,
uudelta.
Uuden elämän taululta.
Raamithan minulla onkin jo valmiina.
?äiti?
Voimia sinun tuskaasi ?
Toivon kovasti, että jaksat tämän surun ja ikävän läpi, se taitaa olla vielä pitkä matka ? ..ota vastaan kaikki lohtu, mitä käsillä on.. sinua ajatellen ❤️
Kirjoitat niin kauniisti. Paljon voimia ja auringonpaistetta päivääsi❤️
Älä vain piilota sitä taulua komeroon,nosta se valoisimpaan paikkaan. Katso sitä ja huomaa miten paljon kaunista ja hyvää siinä jo on, ja tiedä,että siihen voi maalata lisää kauniita ja hyviä kuvioita. Mari-rakas, usko että edessäpäin on se, minkä takia kannattaa taistella. Kyllähän sinä sen tiedät.
Kauniisti sanot, noin minäkin sanoisin ❤️
Voimia, valoa ja lämpöisiä haleja! Olet ajatuksissani. ❤
Veera elää sydämissämme. Olet halunnut tällä blogillasi kertoa Veeran tarinaa, ja olet onnistunut siinä. Minusta tuntuu välillä kuin olisin tuntenut Veeran!
Voimia ja jaksamista sinulle Mari! <3
On monia ihmisiä, jotka haluaisivat ottaa edes osan tuskastasi kannettavakseen. Sinulla vaikuttaa olevan paljon läheisiä ihmisiä tukenasi. Hyvä! Muista, että täällä taustallakin ollaan tukenasi. Olet niin monien ihmisten ajatuksissa. Kuten Veerakin.
<3
Laita taulu seinälle. Ihastele sitä. Itke sitä. Ole välillä vihainen sille. Katsele miten se muuttuu ajan saatossa.
Anna kaikkien tunteiden tuntua, kun katselet sitä.
Vuosien myötä huomaat, että siihen tauluun on piirtynyt lisää viivoja, värejä, kuvioita. Sellaisiakin mistä et osannut edes kuvitella.
Se tahra, ylimääärinen viiva, tulee ajan saatossa jonkun verran pienenemään ja peittymään niiden uusien ja hienojen viivojen rinnalla. Ei häviä koskaan, ei pidäkään, mutta sen verran häviämään että sitä sopimatonta tahraa pitää tarkastella lähemmin että sen näkee. Siihen menee aikaa, mutta anna sille mahdollisuus ❤️
Lähetän paljon lämpimiä ajatuksia ja halauksia sinulle Mari. ❤️
Se tahra, arvaamaton, aggressiivinen siveltimenveto, joka tauluusi on ilmestynyt, on kuin musta raita räsymatossa. Se tekee teoksesta mielenkiintoisen, erilaisen, puhuttelevan. Sen rinnalla ne kauniit, kirkkaat ja valoisat värit näkyvät entistä vahvempina.
Haluan uskoa, että kauniit muistot, kaikki se hyvä, jonka tekstisi alussa luettelit, tulee valtaamaan maalauksesta huomattavasti suuremman alan kuin se suunnittelematon sutaisu. Taideteoksesi ei suinkaan ole pilalla! Ajattele vaikka Albert Edelfeldtin maalausta Kuningatar Blanka. Katsoja kiinnittää huomionsa naisen ja lapsen yhteyteen, onneen ja valoon. Vaaleaan silkkiin, viininpunaiseen samettiin ja kultanauhaan… Se pelottavan näköinen karhuntaljamattokin on siellä – ja huoneen epämääräinen hämärä ja pimeä – mutta ne jäävät taustalle.
Ajattelin joskus nuorena naiivisti, että olisi helpompaa menettää joku tärkeä ihminen lopullisesti (kuolemalle) kuin joutua luopumaan hänestä ”vain puolittain”. Että olisi muka jotenkin raastavampaa hyväksyä tilanne, että se ihminen on elossa mutta kuitenkin saavuttamattomissa.
Kuvittelin, etten enää näkisi unia tai elättelisi toiveita yhteisestä tulevaisuudesta, jos tietäisin, että tuota ihmistä ei yksinkertaisesti ole enää olemassakaan. Älä pelkää, en missään vaiheessa ajatellut hänen surmaamistaan! Tunnetasolla takerruin hypoteettiseen tilanteeseen ”entä jos kumminkin”.
Myöhemmin ymmärsin, että kiintymykseni tuota ihmistä kohtaan ei ollut täysin terveellä pohjalla. Ehkä se oli jonkinasteista läheisriippuvuutta, joka jatkuessaan olisi lopulta tukahduttanut meidät molemmat. Aito kunnioitus, luottamus ja rehellisyys puuttuivat, tai ainakaan ne eivät olleet molemminpuolisia. Sille pohjalle olisi ollut huono rakentaa mitään pysyvää.
Nyt ajattelen, että menetyksen ja surun tunteita on mahdotonta ja tarpeetonta mitata tai verrata. Kuolemakaan ei vie ikävää, haaveita, kysymyksiä eikä toiveunia.
Elämän taulu. Kaikkine väreineen. Mahtavaa ku pystyt prosessoimaan asioita, pienin askelin eteenpäin. Voimia ikävääsi joka on varmasti sanoinkuvaamaton. Voimia tähän päivään, tähän hetkeen.
Hyvä, kun laitat taulun seinälle. Monenlaisten tunteiden käsittelyä, tapahtuneen hyväksymistä tapahtuneeksi. En tiedä, voiko tuollaisesta koskaan täysin nk. toipua, mitä se ikinä onkaan, mutta aika ja tunteiden käsittely varmasti lieventää kipua. Taulussa tulee olemaan se ylimääräinen sipaisu aina. Onneksi siellä on myös kauniita jälkiä. Toivottavasti jatkossa tauluun tulee paljon kauniita värejä. Olen pahoillani puolestasi, toivottavasti saat lohdutusta eri asioista, välillä se kaipaus ja kipu on varmasti repivää. Sinä selviät, sitä lapsesikin haluaisi, välillä pitää mennä hetki kerrallaan.❤️
Anna taivaan ja Jumalan kirkkauden loistaa tauluusi, ja kohdista katseesi siihen. Veera on jo perillä suuren rakkauden ympäröimänä.
Kamppailen tällä hetkellä omien ahdistusteni kanssa, joita ei todellakkaan voi verrata kokemaasi repivään tuskaan ja suruun. Rukouksesta olen löytänyt voimaa, kaiken kaaoksen keskellä voi tuntea ihmeellistä levollisuutta. Ja vielä jos joku lähelläsi oleva rukoilee kanssasi, on se vielä voimallisempaa. Suurta siunausta sinulle<3
SUURI KIITOS SINULLE, ETTÄ KIRJOITAT! Jos välillä tuntuu että tahtoisit tai tarvitset kertoa enemmän, vaikka näin ollen sinulle tuntemattomalle ihmiselle, voit kirjoittaa yv (s-posti kommentin yhteydessä). Minä kuuntelen (=luen) <3