No mutta moikka ja hyvää alkanutta toukokuuta!
En edes uskalla katsoa milloin olen viimeksi mitään kirjoittanut mutta en kanna asiasta syyllisyyttä, sillä yksi lähtökohta blogia perustaessa oli sen omaehtoisuus-
kirjoitan silloin, kun siltä tuntuu.
Tosin viime aikoina tässä on ollut pieni ristiriita;
olisin kyllä halunnut kirjoittaa ja ajatuksia on ollut paljon mutta en ole jaksanut tai saanut aikaiseksi.
Tämä kertoo siitä, että käynnissä on ollut matalalentoinen vaihe ja tämän liitän suoraan lääkityksen alasajoon.
Uskon ja luotan kuitenkin siihen, että alavireys on ohimenevää.
Olen ikävöinyt Veeraa fyysisesti voimakkaammin kuin aikoihin-
itkeskelen herkästi jo pelkästä tytön ajattelemisesta.
Vappuyönä näin unen, joka sai minut tolaltani;
unessa Veera oli niin hirveän todellinen.
Tunsin hänen kosketuksensa, kuulin hänen äänensä-
kuinka hän nauroi, oli onnellinen.
Minäkin olin.
Herättyäni itku tuli heti-
pettymys todellisuudesta repi sisältä.
Uni oli tuoreessa muistissa mutta kaikki se mitä siinä tunsin katosi.
Kosketus, ääni, kasvot.
Oli sietämätöntä tajuta, että se kaikki oli vain unta.
Kesti koko aamun, että sain kasattua itseäni takaisin siihen päivään ja hetkeen.
Päivällä saimme ystäväperheen lapsineen kylään ja vaikka nautin heidän seurastaan suuresti, tunsin kipua.
He saivat tuntea sitä onnea minkä minä menetin.
Vaikka minua sattui, olin suunnattoman onnellinen heidän puolestaan.
”Miten olet toipunut?”
Näin minulta on kysytty useasti ja sinänsä ihan korrekti kysymys,
minusta se vain on aina ollut jollain tapaa typerä.
Toki kysymys on täysin ymmärrettävä ja luonnollinen-
kun menemme rikki, tavalla tai toisella, meidän oletetaan toipuvan.
Minusta toipuminen on jotenkin niin kauhean kokonaisvaltaista.
Jokin aika sitten luin näyttelijä Pamela Tolan haastattelun koskien hänen traumojaan ja hän sanoi minusta aivan loistavasti;
”Minun ei tarvitse olla täysin terve, eheytynyt ja parantunut. Voin hyväksyä sen, että minulle on sattunut tällaisia asioita”
(Pamela Tola, Iltalehti)
Aivan älyttömän hienosti sanottu!
Tämä on juuri se, mitä olen itse useasti miettinyt-
aina puhutaan toipumisesta, kuin se olisi vaadittu askel tapahtuneen jälkeen ja edellytys jollekin.
Tottakai ymmärrän perusasioissa toipumisen merkityksen elämän jatkumisen kannalta;
ihmisen pitää syödä, liikkua, nukkua jne.
Mutta onko täysi toipuminen ehto elämälle?
Kun on tapahtunut jotain sellaista mikä on muuttanut elämäämme, muokannut sitä sellaiseksi kuin se on, niin onko sellaisista asioista pakko toipua kokonaan?
Minun lapseni tapettiin-
onko oletus todella, että sellaisesta koskaan toipuisi täysin?
Ja kuka niin olettaa?
Maailma ympärilläni vai minä itse?
En tiedä sitä mutta sen tiedän, että aion jatkossa olla ylpeästi rikkinäinen.
Tulee mieleen tarina isän rumista, arpeutuneista kasvoista, joita lapsi häpesi niin kauan, kunnes sai kuulla miksi ne olivat sellaiset.
Isä oli pelastanut lapsen tulipalosta, polttaen itsensä ja saaden arvet kasvoihinsa.
Tarinan lopussa lapsi kehui isän kasvoja maailman kauneimmiksi.
Rikkinäisyys on minun arpeni siitä, kun osa minusta revittiin irti.
Se osa oli kaikkea muuta tärkeämpi.
Ei sellaisen arven kuulu koskaan parantua-
sen kipu, kireys ja tulehdus voi helpottaa
mutta jälki ei häviä koskaan.
Hei, olen lukenut surupäiväkirjaasi useita kertoja. Kiitos, että kerrot tarinaasi ja annat kasvot tämänkaltaiselle kauheudelle. Kertomasi auttaa luultavasti monia muita henkirikosten omaisia.
Yksi kysymys nousee mieleeni aika ajoin. Kysyn henkilökohtaisista syistä, koska jossain kertomissasi asioissa on valitettavasti tuttuja piirteitä, vastaile jos jaksat. <3 Olet maininnut useita kertoja, että isä oli Veeralle hyvä isä, huolimatta siitä mitä teki. Uskon tämän täysin ja sinulle on varmasti lohdullista tietää, että tyttösi eli rakkauden keskellä. Isän teko oli olettaakseni kuitenkin osoitus myös siitä, että lapsi oli hänen mielessään osa häntä itseään, ja sillä tavalla hänen "omaisuuttaan". Kiinnostaisi tietää, oliko mitään merkkejä omistamishalusta tai vallankäytöstä lapsen suhteen ennen tai jälkeen avioeron, esimerkiksi mustasukkaisuutta, sinun ja Veeran suhteen kontrollointia tai vieraannuttamisyrityksiä?
Toivon sinulle aurinkoista kevättä!
Hei,
Olen miettinyt myös noita asioita.
Itselläni on lapsi miehen kanssa joka on minua kohtaan väkivaltainen. Lapsi on vasta alle 2v emmekä ole enää yhdessä.
Olen miettinyt sitä, voiko väkivaltainen aikuinen olla hyvä vanhempi? Voiko satuttamiseen ja kontrolloimiseen pyrkivä ihminen olla lapselle turvallinen?
Ehkä alkuun, mutta miten ajan kanssa? Miten silloin, kun lapselle tulee ikää ja omaa tahtoa lisää? Miten silloin, kuin pitäisi antaa kasvaa ja itsenäistyä?
Onhan sitä naisena esim. raskausaikana ollut mieheltä hoivaa ja suojelua vailla. Sen sijaan sai väkivaltaa. Miksi lapsen tilalla tilanne olisi toinen?
En tiedä näihin vastauksia.
Aihe on niin lähellä itseä, että kommentoin näin sivusta. Oma isäni luultavasti kärsii jostain persoonallisuuden häiriöstä ja vakavista mielenterveys- ja päihdeongelmista. Hän on aina ollut äärimmäisen kontrolloiva ja monella eri tapaa alistava äitiäni kohtaan. Ilmeisesti hän on ollut jopa ihan ”hyvä” isä minua ja muitakin sisaruksiani kohtaan kun olemme olleet hyvin pieniä. On osallistunut lapsenhoitoon jne. Samoin hän on ollut lapsenlapsilleen hyvinkin mukava, hassutteleva ja omalla tavallaan siis jopa ihan hyvä isoisä. Se on osa hänen charmanttiutaan. Vieraille ihmisillekin hän osaa olla hyvin karismaattinen ja pidettävä. Omalla kohdallani mitä enemmän omaa tahtoa minulla oli, sen kamalampi ja nitistävämpi minua kohtaan hän oli. Hän ei yksinkertaisesti kestänyt, että ihmiset, jotka hän näki omaisuutenaan tai osana itseään, olisivat autonomisia. Tietysti yksilöt ovat erilaisia, nuppisairauksia monenlaisia. Minun on kuitenkin henkilökohtaisesti täysin mahdotonta uskoa, että ihminen, joka kykenee väkivaltaan ja/tai kontrolliin puolisoaan kohtaan voisi olla aidosti hyvä vanhempi. Vaikkei tilanne eskaloituisi väkivallaksi lasta kohtaan, aivan varmasti hienovaraisempia manipulaation tai henkisen nujertamisen sävyjä tulisi jossain vaiheessa. Ehkä niin, että ne eivät olisi välttämättä niin musertavia, mutta läsnä kuitenkin. En toki ole asiantuntija ja minulla on vain tämä omakohtainen kokemukseni, mutta on todella vaikeaa nähdä, miten lähisuhdeväkivaltaan kykenevä ihminen olisi kykenevä tasapainoiseen vanhemmuuteenkaan.
Tsemppiä sinulle tilanteeseesi PP!
<3
Keskeneräisinä, vajavaisina ja rikkinäisinä saadaan kulkea. Kuitenki rakastettuna. Iloa kevääseen Mari?
Voimia ja siunausta sinulle Mari ????
Mari, sinä olet hyvä ja täydellinen juuri sellaisena kuin nyt olet.
Olet kuin kuppi joka on mennyt rikki, liimattu kasaan ehjäksi mutta liimaukset näkyy .
Suurin kasvu tapahtuu kivun kautta mutta joskus sitä antaisi kaikkensa jotta olisi säästynyt siltä kaiken peittävältä kivulta. Saat olla juuri niin rikkinäinen kuin miltä sinusta tuntuu. Saat olla heikko ja itkeä niin paljon kuin sydän vuodattaa kyyneleitä. Se on vain osoitus rakkaudesta, siitä tunteesta mikä on ylitse kaiken muun.
Jokainen postauksesi saa itkemään ja tuntemaan niin suurta epäreiluutta siitä, mitä olet joutunut kokemaan. Ei kai tuommoisesta toivukaan, ehkä sen kanssa ajan myötä oppii elämään, en tiedä. Tuntuu vaikealta löytää oikeita sanoja, silti tuntuu tärkeältä jotain sanoa.
Toivon sinulle kaikkea suurta hyvää elämääsi❤ ja voimia huomiseen❤ itselleni se on myös vaikea päivä; oma syli tyhjä ja omaa äitiäkään ei enää fyysisesti ole. Onneksi on rakkaus❤
Näkisin asian niin, että toipuminen on ihan hyvä ilmaus. Toipuminen on jatkuva prosessi, joka ei välttämättä koskaan tule valmiiksi. Se on koko ajan meneillään. Jos kysytään miten olet toipunut, halutaan ehkä tietää missä vaiheessa toipuminen on menossa. Parantua tai päästä asiasta yli on mielestäni lopullisempi ja valmiimpi. Toipua ei tarvitse koskaan valmiiksi. ❤️
❤️Lämmin ajatus ja halaus sinulle tänään. ❤️
Hyvää Äitienpävää sinulle, Mari <3 Tänään ja vuoden jokaisella päivänä OLET RAKAS ÄITI <3
Rikkinäisestä voi tulla ehjä. Ei entisensä, mutta uudella tavalla kokonainen <3
”Joku jätti höyhenen huoneeseen. Ja niin kuin jostakin kaukaa mä kuulisin kuiskauksen:
Älä pelkää, älä pelkää, Sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan.”
Voi Mari, sinä uskomattoman syvällinen elämän puhtaaksi kirjoittaja.
Minä en ole yhtään hyvä kertomaan kirjoittamalla mitään, mutta kaikki ennen rakkaan Veeran syntymää kokemasi oli minunkin osani ensimmäisen ” rakkauteni” kanssa… meille ei tullut lasta, kun söin salaa pillereitä.
Löysin vasta blogisi ja luen sitä hartaudella, rakkaudella ja surulla sekä ilolla. Veera tanssi suoraan sydämeeni balettiaskelin ja voit olla varma, kun näen taivaalla tähtiä, niin muistan Veeran ?.
Halaus ❤️
Koskettava blogi ?
https://jasukuvaa.blogspot.com/