Väsynyt, kivulias ja voimaton keho,
kahvikuppi painoi liikaa.
Ilo valkoisesta maisemasta,
yhtä aikaa ahdistus siitä mitä se pian peittäisi.
Kylmä, minulla oli niin hirveän kylmä.
Ihmisiä tuli paljon,
kaikki yhtä järkyttyneitä.
Halauksia, kättelyitä.
Surullisia, osaaottavia aikuisia,
pieniä hämmentyneitä ja pelokkaita lapsia.
Eivät ymmärtäneet,
miten olisivatkaan-
eihän aikuisetkaan ymmärtäneet.
Hyllyt olivat täynnä kukkalaitteita,
en muistanut millainen omani on.
Mummilta ja ukilta, täteiltä, isomummilta ja isoenoilta, vanhamummolta ja vaarilta, kummilta, serkuilta, ystäviltä.
Etsin sanaa äiti.
Olinko enää äiti?
Kirkkosalissa ei kuulunut puhetta,
vain yskäisyjä ja niiskauksia.
Takkien kahinaa,
korot kopisivat kirkon kivilattialla.
Kävelin käytävää,
kukkalaite painoi kamalasti.
Se oli kaunis.
Olisin halunnut koskettaa Veeran kättä,
pientä pehmeää ja lämmintä kättä.
Tuntea sen puristavan omaani.
Tunsin vain arkun kylmän ja kovan laidan.
Minun rakas lapseni,
pieni viaton lapseni täynnä elämää.
Tuntui, ettei jalat kanna.
Ehkä ne eivät kantaneetkaan.
Halusin kuolla,
tulla haudatuksi Veeran kanssa.
En voinut päästää häntä lähtemään yksin.
Arkku laskettiin hiljaa,
ripottelin varovasti hiekkaa sen kannelle.
Varjelin kauniita kukkia,
varjelin Veeraa.
Muistan jokaisen tömähdyksen,
kun miehet loivat lapioin hautaa umpeen.
Jokainen tömähdys tuntui vatsassani,
sydämessäni.
Mietin kukkia,
kuinka ne rusentuivat hiekkapainon alle.
Veeraa en pystynyt edes ajatella.
Muistotilaisuudessa naurettiin paljon,
niinhän Veerakin teki.
Kettukarkit muistuttivat ainutlaatuisuudesta,
vierasmäärä kaipauksesta.
Illalla vanhempien luo saunomaan,
päivä oli pitkä.
En ollut koskaan ollut niin väsynyt.
Halusin kotiin yöksi,
yksin.
Valvoin aamuyöhön,
itkin ja kaipasin.
Ei tällaista päivää saisi olla.
Vaikka Veera on poissa, tulet aina olemaan Äiti. Suru ja tuska kulkee mukana, niinkuin kauniit muistot. Veera kosketti monien sydämiä, jopa meidän jotka emme häntä tunteneet. Lupaan etten koskaan unohda tätä pientä tyttöä jonka kohtalo saa minut itkemään, oman lapseni ollessa juuri nyt samanikäinen pieni eskarilainen. Pieni kaunis elämä jäi kesken, mutta jokainen päivä siitä elämästä on kultaakin kalliimpi..
<3 <3 <3
Ei saisi
Ei saisi, EI SAISI
❤️
?❤?
Olet oikeassa. Ei tuollaista päivää saisi olla. Ei koskaan!
Veeran elämä oli lyhyt, aivan liian lyhyt. Mutta se ei ollut hauras-se oli voimakas. Niin voimakas, että se koskettaa meitäkin, jotka emme Veeraa tunteneet.
Se koskettaa äitejä, isiä, nuoria ja vanhoja. Ja minua, lapsetonta keski-ikäistä.
Kiitos Mari, kun päästät meidät niin lähelle. Niin lähelle, että se tuntuu♥️.
Kaikki maailman hyvä sinulle.
Veera-enkeli seuraa sinua taivaasta ja sanoo, sinä olet minun ÄITI! <3
Ei. Tällästä päivää ei saisi olla.