Olen päivittänyt blogia viimeksi yli kolme viikkoa sitten ja siihen kolmeen viikkoon mahtuu paljon-
mm. yksi vaikea kausi, jolloin suru tuntui taas sietämättömältä.
Olin itkuinen, todella itkuinen enkä pystynyt keskittymään mihinkään.
Vaeltelin epämääräisesti paikasta toiseen, pysyin paikoillani vain hetkiä.
En voinut pysähtyä.
Aloitin asioita mutta en saanut niitä loppuun, ne jäivät lojumaan keskeneräisinä.
Kipeät muistot ja itsesyytökset täyttivät ajatukset,
Veeran kuvan katsominen oli vaikeaa.
Oli niin kamalan paha olla,
hetken tuntui taas ettei tätä kestä.
Viikon sitä kesti,
sitten vointi alkoi kohenemaan.
Sureminen on ihan älyttömän raskasta!
Vaikka ne radikaaleimmat tunnemuutokset ovatkin hellittäneet niin silti huonot kaudet tulevat edelleen uskomattomalla voimalla.
Ne ovat niin kokonaisvaltaisia;
kipeimmillään suru ei satu pelkästään sieluun ja sydämeen vaan myös fyysisesti.
Pari päivää sitten muistelin eräässä keskustelussa Veeran kuolinpäivää ja sen tapahtumia pitkästä aikaa tarkkana kokonaisuutena ja yksityiskohtia myöten.
Se päivä on mielessäni jokaikinen päivä-
jos ei sen kaikki tapahtumat niin osia siitä mutta aikoihin en ollut käynyt sitä läpi niin tarkkaan kuin tuossa keskustelussa.
Se oli tyhjentävää ja ihan hirveän raskasta.
Muistelin mitä tapahtui missäkin järjestyksessä, mikä oli seurausta mistäkin.
Muistelin miltä se kaikki tuntui;
se kun odotimme tietoa, kuinka pitkältä se yksi tunti tuntuikaan.
Muistelin, kuinka shokin iskiessä hetken aikaa kuulin vain äänet mutta en nähnyt mitään,
oli aivan mustaa,
Tai miltä se hetki tuntui kun suojamuuri ymmärryksen edestä mureni ja tajusin,
ettei Veera tule enää kotiin.
Muistelin sanoja, tekoja, kosketuksia.
Hiljaisuutta.
Ja ennenkaikkea sitä miten toivottomalta, järkyttävältä ja epätodelliselta kaikki tuntui.
Muistelin sitäkin, kuinka sinä iltana istuin sisareni ja hänen miehensä auton takapenkillä matkalla terveyskeskukseen ja katsoin ulos ikkunasta.
Ihmiset menivät ja tulivat,
kellään ei ollut aavistustakaan siitä mitä pienellä kylällämme oli juuri tapahtunut.
Kaikki oli normaalia,
oli aivan tavallinen lokakuun lopun maanantai.
Aivan tavallinen,
paitsi, että minun lapseni oli ammuttu.
Myöhemmin kotona muistelin itsekseni sitä, kuinka nuorin kummipoikani liittyy kaikkeen;
rakas serkkuni teki positiivisen raskaustestin, jonka ei pitänyt olla mahdollinen.
Se oli aamu sinä päivänä, jonka iltana soitin hänelle Veeran kuolemasta.
Serkku tuli luokseni sinä samana iltana ja jäi ensimmäisiksi päiviksi,
vatsassaan tuo pieni ihme, josta sitten tuli minulle aivan erityinen kaikkien noiden yhteyksien vuoksi.
Hän ja Veera näyttivät mitä on elämän ja kuoleman kontrasti
sekä sen, että kaikesta pahasta huolimatta elämän on jatkuttava.
?❤?
Tässä jää aivan sanattomaksi.
TEKO OLI NIIN VÄÄRIN.
Rakas Mari, sinua siunata tahdon… Yritä löytää voimia mennä noiden kipeiden päivien yli.
<3 <3 <3
Oman rakkaan lapsen menetys on asia, jota ei voi koskaan unohtaa. Ainoa asia, jonka voisit unohtaa, on mustasukkainen narsistinen ex-miehesi. Olla ja elää kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan elämässäsi.
Niin juuri, elämän on jatkuttava vaikka se silloin kohta kolme vuotta sitten tuntui aivan mahdottomalta. Kävin tänään Veeran haudalla, kun olen lomalla täällä pohjoisessa. Pieni, niin kaunis hauta, ajattelin siinä katsoessani miten paljon surua sen haudan äärellä on tunnettu ja tunnetaan edelleen. Aurinko paistoi niin kauniisti Veeran hautakiveen.
Onpa ihana kuulla kummipojastasi? Voimia syksyyn ja pimeisiin hetkiin❤